Ensi askeleeni valokuvauksen parissa
Valokuvan magia kosketti minua ensimmäisen kerran, kun vedostin ystäväni kanssa koulun pimiössä fotogrammeja. Ladoimme suurennoskojeen alla odottavalle valokuvapaperille saksia, muttereita, kakkupaperipitsiä ja verkkokangasta. Dippasimme valotetun paperin kehitealtaaseen, sitten keskeytteesen ja lopulta kiinnitteeseen. Ihme oli suuri, kun lopputuloksena syntyi erikoinen kuva – täysin ilman kameraa!
Taideakatemian opinnoissani Venetsiassa valitsin valinnaiskurssiksi valokuvauksen. Hämmästys oli suuri, kun oppilaitoksesta ei löytynytkään pimiötä, vaan se piti rakentaa itse. Kodin kylpyhuoneeseen sen sitten virittelin, samassa kämpässä majailevien kiusaksi. Kamerakin piti tehdä itse, kenkälaatikosta. Mutta se kannatti. Koin taas saman hämmästyksen ja ihmetyksen tunteita kuin lukiolaisenakin – näinkin voi tehdä kuvia. Tämä innosti minua jatkamaan eteenpäin kokeilujen tiellä. Tein – nykyistä terminologiaa tuntematta – sarjan kemigrammeja, joissa kokeilin wc-puhdistusaineen tehoa valoherkkään paperiin. Lopputulos oli vähintäänkin hämmästyttävä…
Vedostamisen historia ja opetuksen ongelmia
Valmistuttuani opettajaksi vedin lukuisia valokuvauksen kursseja eri oppilaitoksissa. Onneksi en ole kuitenkaan joutunut opettamaan yhtäkään perinteisen vedostamisen kurssia. Kun näet käy läpi valokuvan historiaa, keksintöjen luettelosta löytyy toinen toistaan myrkyllisempiä kemikaaleja. Ensimmäiset dagerrotypiat kehitettiin elohopeahöyryssä. Henry Fox Talbotin kalotypiaa varten tarvitaan myrkyllistä hopeakloridia ja suolatekniikkaan syöpää aiheuttavaa hopeanitraattia. Kuivalevytekniikan keksijä Richard Leach Maddoxkin päätyi suureen oivallukseensa alettuaan kärsiä märkien kolloidilevyjen tekemiseen tarvittavan eetterihyöryn terveyshaitoista.
Paljonkaan helpommalla ei pääse jos jättää väliin pimiökokeilut valokuvauksen varhaishistoriasta. Mustavalkoisen valokuvauksen ”standardiksi” muodostunut kemikaalikombo on näet kaikkea muuta kuin ympäristöystävällinen. Kehitteissä käytettävät hopeabromidi ja -kloridi ovat erittäin myrkyllisiä vesieliöille, eikä kiinnitteen natriumtiosulfaatti ole sekään mikään ekomateriaali.
Aurinkoprintit ja myrkytön vedostaminen
Miten sitten opettaa valokuvien vedostamista turvallisesti ja ympäristöystävällisesti? Tähän ongelmaan törmäsin viime kesänä, kun vedimme yhdessä kollegani kanssa kuvataide- ja luontoleiriä Villa Elfvikissä. Espoossa sijaitseva Villa Elfvik on on luontotalo, jossa annetaan ympäristökasvatusta eri ikäluokille ja jossa kaikki toiminta tähtää kestävän kehityksen mukaisten toimintatapojen vakiinnuttamiseen.
Löysin vastauksen kysymykseeni ”aurinkoprinteistä”, eräänlaisista fotogrammin esiäideistä. Aurinkoprintti (englanniksi anthotype) syntyy, kun valoherkkä kasvipigmentti reagoi auringon UV-valoon. Tekniikalla voi tehdä positiivista positiivin, sillä suurin osa kasviemulsioista vaalenee auringonvalossa. Aurinkoprintissä valolta peitetty osa, joka voi olla joko valokuvasta tehty mustavalkoinen kalvo tai esine, jää tummaksi eli kasvipigmentin väriseksi. Valotus tapahtuu joko auringonvalossa tai tehokkaan UV-lampun alla. Useimmat kasviemulsiot ovat perinteiseen valokuvaukseen verrattuna hitaita. Valotus kestää nopeimmillaan vajaan tunnin, pisimmillään viikkoja. Tekniikkaa kehitteli 1800-luvulla joukko tutkijoita, joiden merkittävä työ on jäänyt valitettavasti valokuvaushistorian sivupoluille. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Mary Somervillen (1780-1872) panostus lajiin. Hän oli skotlantilainen tutkija, filosofi ja matemaatikko, joka kiinnostui aluksi valon vaikutuksesta hopeasuoloihin, mutta päätyikin tutkimaan kasvipigmenttien ominaisuuksia suhteessa valoon. Hän teki aiheesta laajan tutkielman, jota ei voitu kuitenkaan julkaista – koska hän oli nainen. Tutkimustuloksensa Mary antoi kuitenkin luettavaksi John Herschelille (1792-1871), joka tuli myöhemmin tunnetuksi syanotypian keksijänä.
Koska ”aidon” aurinkoprintin valottaminen kestää kauan, käytimme kesäkurssillamme Solfast- nimistä kaupallista tuotetta, joka tuottaa positiivin sijasta negatiivin. Sillä saatava lopputulos muistuttaa suuresti syanotypiaa, mutta koko prosessi tapahtuu täysin myrkyttömästi.
Toimimme pitkälti samoin, kuin syanotypiaa tehtäessä. Keräsimme ensin kasveja, joiden kanssa siirryimme pimiöön. Pimiössä taputtelimme sienellä läpinäkyvälle akryylilevylle levitetylle kankaalle valoherkän solfast-emulsion, minkä jälkeen asettelimme kasvit emulsion päälle. Sitten laitoimme kasvien päälle läpinäkyvän akryylilevyn ja puristimet laitoihin. Tämän jälkeen koko paketti kannettiin auringonvaloon valottumaan. Prosessi tapahtui nopeasti, ja jo vartissa suurin osa kuvista oli valmiita. Silloin ne kannettiin uudestaan pimiöön, päällimmäinen ja alimmainen levy poistettiin samoin kuten kasvinosat, ja valotusprosessi katkaistiin uittamalla kuvia väkiviinaetikassa. Tämän jälkeen seurasi vesihuuhtelu ja lopuksi kankaat pestiin vielä pesukoneessa.
Kurkuma, paprika, pietaryrtti, maitohorsma…
Kesäkurssi sytytti innostukseni ”oikeiden” aurinkoprinttien tekoon. Kurssin loputtua aloin kerätä sopivalta näyttäviä kasveja ja testailla niiden valoherkkyyttä. Lisäksi tilasin vaihtoehtoisen valokuvauksen nettisivuilta jo testattujen kasviemulsioiden listan. Kurkuma ja paprika vaikuttivat sopivilta aloittelijalle. Epämiellyttävä yllätys oli suuri, kun huolellisesti tekemäni pigmenttiemulsiot eivät toimineetkaan. Pietaryrtistä puristamani kasviväri oli kauniin ruskeaa, mutta ei valottunut viikoissakaan. Kurkumasta ja paprikasta tehty pigmentti reagoi kyllä valoon, mutta kuva oli yhtä suttua. Tajusin pian, että kalvo ja kasviväri eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä. Kalvon pitäisi olla jyrkän mustavalkoinen, sillä harmaasävyt eivät toistu. Parasta olisi laittaa pari kalvoa päällekkäin tai käyttää röntgenkuvakalvoa.
Onnistumisiakin kuitenkin syntyi. Iloisimmin yllättivät lehdet, jotka nipistin lasilevyn alle. Siksi siirryin fotogrammitekniikkaan eli käyttämään esineitä tai siluettikuvia. Ja yllätyksekseni löysin aivan uuden kasvivärin: maitohorsman kukista tekemäni emulsio reagoi sekä UV-valoon että happoihin että emäksiin. Heti puristettuna se vaikutti hailakan ohuelta vaaleanharmaalta litkulta, mutta ilmassa hapettuessaan sen väri syveni violetiksi. Ja ilokseni se reagoi melko nopeasti myös UV-valoon – kuva syntyi vain vähän päälle 12 tunnissa!
Aurinkoprinttien heikko puoli on niiden vähäinen valonkestävyys. Monet harrastajat pitävätkin huolella laaditut vedoksensa pimeässä ja valolta suojattuina. Itse ajattelen, että valon piirtämä herkkä kuva tullaan tulevaisuudessa kiinnittämään todennäköisesti täysin ekologisesti ja myrkyttömästi. Matka tehokkaaseen kiinnitteeseen ei ole pitkä ja onnistuessaan se voi mullistaa kokonaisia sektoreita länsimaisesta kuvatuotannosta.
Artikkelin kuvat kirjoittajan.
