On vuosi 2030. Virtuaaliseen opetustilaan kokoontuu joukko ihmisiä hologrammeina. Yhteiseksi kieleksi ennen tapaamista on sovittu liike- ja elekieli, tanssiakin saa. Joukko järjestäytyy piiriin ja sen keskelle asettuu ensimmäiseksi pienikokoinen ja tummahiuksinen nainen Pakistanista. Hän visualisoi kaikille näkymän viimeaikaisista tulvista, jotka ovat pyyhkineet olemattomiin yhden viidesosan maan pinta-alasta. Ilmastonmuutos on edennyt rajusti ja ennakoimattoman tuhoisasti planeetallamme. Nainen tanssii surutanssin ja pyöräyttää sitten ilmaan sarjan hersyviä meemejä, joita hänen oppilaansa ovat tehneet yhdessä hänen kanssaan, jotta katastrofin keskellä kukkisi muukin kuin suru. Seuraavaksi piirin keskelle astuu suomalainen, varttunut mies, jolla on ulkoilijan ahavoitunut ja päivettynyt iho. Hän kumartaa ja loihtii ilmaan kuvan suomalaisesta metsästä vuonna 2020, jossa palokärki naputtelee iloisesti puunrunkoa. Seuraavaksi hän taikoo esiin kuvan samasta metsästä vuonna 2030, jossa kirjanpainajat ovat aterioineet. Metsän puut ovat kuivuneet, kuuma aurinko on porottanut aluskasvillisuuden keltaiseksi ja elottomaksi. Mies esittelee kolmiulotteisen videon, jonka hän on tehnyt oppilaidensa kanssa metsän uudelleen istutuksesta ja piirrokset, joissa paikkakunnan lapset muistelevat leikkejään lähimetsässä, kun se oli vielä elossa. Kun kukin piirissä vuorollaan on esitellyt oman maansa tilannetta ja kuvataidekasvattajien reaktioita siihen, on tilaisuuden kokoavan puheenvuoron vuoro. Se käännetään kaikille kielille, joita ryhmässä puhutaan. Pitkään ilmastonmuutosta seurannut tutkija kertoo, millaisia reaktioita ympäristötuhot ovat aiheuttaneet eri maiden hallituksissa. Hän luetteloi lakonisesti sodat ja konfliktit. Sitten hän kiteyttää sanomansa. Hän toteaa, että ellei tiede ja tutkimus liittoudu ihmisten tarpeiden ja tunteiden kanssa, muutos parempaan ei ole mahdollinen. Hän kiittää kuvataidekasvattajia näiden ponnisteluista ja toteaa, että moni projekteista on synnyttänyt paikallisissa ihmisissä vahvan yhteishengen ja halun suojella sitä, mitä vielä suojeltavissa on.
Kohti tulevaisuutta
Näkymä vuoteen 2030 voi olla – ja toivottavasti onkin – tätä arkisempi ja tutumpi. Keskellä toukokuuta vuonna 2022, jossa opettajat kamppailevat muiden julkisen puolen työntekijöiden kanssa parempien työolojen puolesta, tulevaisuushorisontti lienee monilla melko lyhyt, kenties vain viikon pituinen tai kesälomaan saakka yltävä. Keskellä myllerrystä huoli jokapäiväisten työtehtävien suorittamisesta kunnialla painaa mieltä ja arki on kuormittavaa.
Tässäkin tilanteessa tulevaisuus rakentuu taustalla, pikku hiljaa, monien näkymättömien valintojen seurauksena. Sen lisäksi tulevaisuutta pohditaan myös työkseen. Tulevaisuuden tutkimuksen seura perustettiin jo vuonna 1980 ja yliopistoissa voi opiskella tulevaisuuden tutkimusta. Myös SITRA julkaisee säännöllisesti visioita tulevasta kehityksestä.
Mutta mitä tämä kaikki ennakoiva työ tarkoittaa kuvataiteen ja kuvataidekasvatuksen alalla? Onko siitä mitään hyötyä ja onko se edes tarpeellista? Ovathan kuvataiteilijat jo perinteisesti olleet visionäärejä, sillä kyky kuvittaa ennennäkemätöntä kuuluu olennaisesti taiteilijan työkalupakkiin. Samoin kuvataidekasvattajalle on tärkeää kyky ottaa vastaan uutta ja uudistua, sillä oppilaat muuttuvat vuosi vuodelta ja päivä päivältä.
Vaikka vuosi 2030 saattaakin tuntua kaukaiselle, tulevaisuuden pohtiminen yhdessä on tärkeää myös kuvataideopettajille. Moni kuvataidekasvattajista työskentelee yksin eikä silloin ole helppo luontevasti ja mutkattomasti vaihtaa näkemyksia tarpeellisesta, suotavasta ja toivottavasta kehityksestä opetusalalla. Jos taas kuvataidekasvattajalla on sellainen onnekas tilanne, että hänellä on kollega tai useampi, melko varmaa kuitenkin on, että työ on niin kiireistä, että kaikkien kuvataidealalla toimivien mielipiteitä ja näkymiä tuskin ehtii kuulostelemaan. Epäselväksi jää silloin, mitä parhaillaan tapahtuu taidemaalareille, kuvanveistäjille ja performanssitaiteilijoille, ja miten he näkevät ja kokevat tulevaisuuden. Samoin koulutuksen suuntaviivat ja tavoitteet muissa oppilaitoksissa ja oppiasteissa saattavat jäädä hämäriksi kuten myös se, millaista tulevaisuutta niissä kurkotellaan. Ja mitä tapahtuu aivan pienimpien parissa, millaisia tulevaisuuden opiskelijoita vauvojen värikylvyistä kasvaa?
Kuvataidekoulutuksen ja -kasvatuksen visio 2030
Taideyliopiston Kuvataideakatemian vetämä Kuvataidekoulutuksen ja -kasvatuksen visio 2030 – hanke aloitti työnsä vuonna 2021. Vision on tarkoitus valmistua loppuvuodesta 2022.
Visiotyöhön on kutsuttu mukaan kaikki alan kasvatuksesta ja -koulutuksesta vastaavat tahot. Ydinryhmässä mukana ovat edustajat Aalto-yliopistosta, Lapin yliopistosta, Taideyliopistosta, LAB-AMK:sta, taiteen perusopetuksesta ja vapaasta sivistystyöstä. Mukana ovat myös taiteilijoiden edustajat, galleristi- ja tuottajapuolen edustajat ja opiskelijoiden edustajat. Kuvataideopettajat KUVIS ry:tä hankkeen ydinryhmässä edustaa tämän jutun kirjoittaja Sirpa Kärkkäinen.
Tähän kevääseen mennessä hankkeen työryhmä on onnistunut kiteyttämään kolme keskeistä kuvataidekasvatuksen lähtökohtaa, jotka kaikki kentällä toimijat kokevat keskeisiksi tulevaisuuden suhteen. Ensimmäinen niistä on kuvataidekasvatuksen koulutuspolkujen pohtiminen ammatillisuuden, saavutettavuuden ja jatkuvan oppimisen näkökulmasta. Toinen on opetuksen kehittäminen tutkimuksen keinoin. Kolmas on kuvataiteen yhteiskunnallisen arvostuksen parantaminen ja kuvataiteen merkityksen esille tuominen sekä itseisarvona että sen tuottamana hyötynä eri yhteisöille. Kasvavia ilmiöitä, joita kasvatuksessa on huomioitava, ovat mm. yhteiskunnan muuttuminen yhä monikulttuurisemmaksi, taka-alalla jatkuvasti vaikuttava ilmastonmuutos sekä yhä kiihtyvä digitaalisuus, joka muuttaa ammattialoja ja käytänteitä nopeasti.
Sinä olet tervetullut mukaan visioimaan!
Elo-syyskuun vaihteessa on sinun vuorosi tuoda pöydälle kaikki ne kysymykset, joita kiireisessä arjessa et ehkä ehdi laaja-alaisesti miettiä, mutta joita mielesi kompostori möyhii ja myllertää! Kuvataideopettajat KUVIS ry kutsuu jäseniään webinaariin, jossa osaksi yhteistä sisiota rakennetaan yhdessä näkemystä siitä, mihin suuntaan tätä alaa tulisi kehittää. Pohdimme yhdessä, minne suunnata eniten voimavaroja ja mitkä ovat ne asiat, joihon tinkaamme lisää rahaa päättäjiltä – yhteisen vision valmistuttua kaikki alan toimijat samassa rintamassa!
Kun onnistumme luomaan kaikkien jakaman näkemyksen siitä, mitä tarvitsemme ja mihin haluamme olla menossa, voimme menestyksekkäämmin saada sanomamme kuuluviin. Ja silloin ne tavoitteisiin tarvittavat resurssit heltiävät todennäköisesti myös helpommin.
Kuva: Sirpa Kärkkäinen, https://www.flickr.com/photos/193448556@N06/
