En ole jaksanut lukea kovin tarkkaan PISA-uutisointia, mutta mitään yllätystähän tuloksista ei tullut. Tulokset mitattavissa aineissa, kuten matematiikka ja äidinkieli, ovat edelleen laskeneet. Mutta entäpä ne aineet, joita ei yleensä mitata ja tuloksia seurata?
Tämän melkein 30 vuoden aikana, kun olen tulevaisuuden toivoille tuonut taiteen ilosanomaa kädentaidon aineissa, moni asia on heikentynyt: pitkäjännitteisyys, vaivannäkö ja pinnistely tavoitteisiin, käden taidot ja luovuus. Perustelut, miksi ei haluta tehdä tehtävää, ovat ”en osaa” tai ”tää on vaikeaa”, ”en mä jaksa”. Paljon on tehtäviä ja tekniikoita, jotka olen jättänyt pois ohjelmasta, koska nykypäivänä ovat oppilaille liian haasteellisia. Sama on tapahtunut ainakin käsitöissä, pelkästään saksien käsittely on monille haasteellista. Toinen ääriryhmä on täydellisyyteen pyrkivät oppilaat, jotka ahdistuvat ja kriiseilevät, kun oma tuotos ja ensimmäinen numero ei olekaan se kymppi, joka on aina alakoulussa ollut. Ahdistusta herättää se, että itse pitää osata tehdä ratkaisuja ja olla luova, opettaja ei annakaan mallia, jonka mukaan kopioidaan ja saadaan sitten hyvästä jäljittelystä arvosanaksi kymppi. Tunnilla tullaan parin minuutein välein kysymään, ”mitä mun pitää tähän tehdä, mikä väri valita, jotta tää on kympin työ”.
Kovasti tässä joulun väliarvion kohdalla joutuu tsemppaamaan, että kuvis ei ole aine, jossa tullaan näyttämään mitä jo osaa, vaan oppimaan uutta ja kehittymään. ”Välillä pitää ottaa riskejä ja kokeilla eri tekniikoita, kaikkien ei tarvitse olla heti täydellisiä, oppiminen on matka”. Ja että oman idean keksiminen ja siihen luottaminen on yksi tämän päivän tärkeimpiä taitoja. Näiden luovuttajien, jotka eivät viitsi yrittää jos pitää nähdä vaivaa, ja näiden suorittajien, joiden pitää osata kaikki täydellisesti, väliset tasoerot osaamisessa kasvavat. Ja tämä ilmiö on tuttu kaikissa aineissa.
Taas keskustellaan ajankohtaisohjelmissa, mitä koulun pitäisi tehdä. Heitän mullistavan ajatuksen ilmaan: voisivatko kodit ottaa myös vastuuta lasten pitkäjänniteisyyden, työnteon ja pettymyksen sietämisen opettamisesta? Tästä hyvästä minut varmaan kivitetään.
PISA-tuloksista seuraa jälleen myös keskustelu, miten opetussuunnitelman ja tuntijaon pitäisi muuttua. Kaikki eri aineryhmät alkavat keskenään kilpailemaan omasta tärkeydestään, lobbaavat moneen suuntaan ja kinaavat, mikä oppiaine on tärkeämpi kuin muut, mille aineelle kuuluu lisätunteja, miltä otetaan pois, mitä uutta tuodaan peruskouluun. Monet koulun ulkopuoliset ”asiantuntijat” tarjoavat jälleen useita uusia oppiaineita.
Olen useita vuosia ollut ajamassa kuviksen asemaa oppiaineena niin Pirkanmaan kuvataideopettajien yhdistyksessä kuin valtakunnallisessa KUVIS ry:ssä ja taistellut pätevien taiteenmaistereiden merkityksen puolesta. Sama epätoivoinen aineen merkityksen perusteleminen näyttää olevan jälleen edessä. En halua itse ruveta analysoimaan, mitä tuntijaossa pitäisi lisätä tai vähentää. Tosiasia on kuitenkin se, että 1980- luvulta lähtien jokaisen tuntijakouudistuksen seuraus on ollut, että varsinkin pätevän aineopettajan johdolla tarjottavia taito- ja taideaineita on vähennetty, liikuntaa lukuunottamatta. Jotenkin vaan ne oppimistulokset ovat samalla myös laskeneet. Ja oppilaiden pahoinvointi lisääntynyt. Vaarana on jälleen jo vähäisten kuvis-tuntien väheneminen, tai siirtyminen alaluokille, joissa opetuksen taso on kirjavaa. On lähes kiellettyä sanoa ääneen (tai saa ainakin vihat niskaansa), että aineopettajan asiantuntijuus ja pätevyys omassa aineessaan olisi enemmän kuin luokanopettajan, joka on mestari juuri luokanopettajana monien aineiden hallitsijana ja lasten kasvatuksen saralla.
Mutta sanon sen silti. Tämän visuaalisen yhteiskunnan vaatiman tavoitteellisen taidekasvatuksen hyvään opettamiseen tarvitaan taiteen maistereita. Tällä hetkellä useimmat oppilaat saavat 9. vuotisen peruskoulun aikana vain kaksi vuosiviikkotuntia pätevän kuvataideopettajan johtamaa tavoitteellista opetusta. Tästä ei kyllä ole varaa yhtään vähentää. (Ja KUVIS ry:tä tarvitaan jälleen ajamaan kuviksen asemaa).
Uskon, että peruskoulun tehtävä on antaa monipuoliset tiedot ja taidot – kaikki taidot täydentävät toisiaan. Kun kympin matikan oppilas osaa teoriassa laskea pinta-aloja ja tilavuuksia, mutta kolmiulotteisen rakentamisen kohdalla on sormi suussa kun ei ymmärrä, miten kuutio rakennetaan, on mielestäni osaaminen vajavaista, konkretia puuttuu. Tällaisia insinöörejäkö me halumme? Taide- ja taitoaineissa tarjotaan juuri tätä konkretiaa, luovaa ongelmanratkaisua sekä tilanteita, joissa oma ideointikyky kehittyy. Ne eivät siis ole vain ”mukava hengähdystauko” tärkeiden lukuaineiden välissä, vaikka tärkeä merkitys lasten ja nuorten henkiselle hyvinvoinnille onkin kiistaton.
OAJ:n seminaarissa syksyllä 2023 kuuntelin tekoälyluentoa. Luennoitsijan mukaan tekoälytulevaisuudessa on muutama taito, joita kone ei voi korvata. Ne ovat ihmisen luova ongelmanratkaisukyky ja kyky tehdä eettisiä ja esteettisiä valintoja. Näihin taitoihin tarvitaan tulevaisuudessa erityisesti taito- ja taideaineiden panostus.
Kuvat: © Anna Suhonen
