Taideopetuksen tila Aalto-yliopistossa on puhuttanut sen jälkeen, kun Yle uutisoi aiheesta 16.9.2023. Styluksen toimitus kutsui neljä Aallossa kuvataidekasvatusta opiskelevaa keskustelemaan aiheesta selvittääkseen, miten tilanne näkyy opinnoissa käytännön tasolla. Esille nousi epäkohtia ja kehittämisideoita, mutta opinnoissa nähdään edelleen myös paljon hyvää. Kuvataidekasvatus on yksi Taiteen ja median maisteriohjelman pääaineista.
Keskusteluun osallistui neljä opiskelijaa. Aamu ja Ruska ovat toisen vuoden opiskelijoita, joilla alkaa pian perusharjoittelu. Kettu on kolmannen vuoden opiskelija, joka aloittelee parhaillaan kanditutkielman tekoa ja tekee sivuaineopintoja. Taika on neljännen vuoden opiskelija, joka on aloittanut juuri maisteriopintonsa. Opiskelijoiden nimet on muutettu asian arkaluontoisuuden takia, mutta ne ovat toimituksen tiedossa.
Kiintiöt, kysyntä, kiire ja kompromissikurssit
Stylus: Tervetuloa kaikki, hienoa, että teillä oli varmasti kiireisen arkenne keskellä aikaa pysähtyä vaihtamaan ajatuksia Aallon taideopetuksen tilanteesta etenkin kuvataidekasvatuksen näkökulmasta. Voidaan aloittaa vaikka siitä, mitä ajatuksia YLE:n 16.9.2023 julkaisema juttu herättää teissä. Vastaako se teidän kokemusta opinnoista?
Taika: Tuossa jutussa on monia tuttuja juttuja jotka on koskenut itseänikin tai kavereita. Erityisesti valinnaisille taidekursseille pääsemisen vaikeus on koskettanut varmasti kaikkia. Kuviksen omia taideopintoja on karsittu runsaasti, ja ilmeisesti myös yleisiä TAITE-kursseja*. Nyt vielä UWAS kokonaisuus** on lopetettu kokonaan. Pienten kiintiöiden ja suuren kysynnän, sekä luonnollisesti aikataulupäällekkäisyyksien takia valinnaisiksi joutuu ottamaan kursseja, jotka eivät välttämättä ole ne omat ykköskiinnostuksen kohteet. En esimerkiksi kandiopintojen aikana päässyt yhdellekään grafiikan kurssille, joita on tarjolla muutenkin muistaakseni vain viisi: kaksi kurssia puupiirrosta, kaksi serigrafiaa ja yksi japanilaista vesiväripuupiirrosta.
Toisena tuttuna juttuna on opintojen kiireisyyden tuntu. Sen lisäksi, että koko ajan painotetaan, että tulisi pyrkiä valmistumaan tavoiteajassa ja tasan 180 ja 120 opintopisteen kanssa, on monia kursseja lyhennetty sekä ajalliselta kestoltaan, että opintopistemäärältään. Monien kurssien alkaessa kuulee opettajalta jo klassikoksi muodostuneen toteamuksen siitä, että ”tämä oli viime vuonna viisi eikä kolme opintopistettä, ja ennen vanhaan kesti puoli vuotta.” Antoisimmilta ovat tuntuneetkun ne kurssit, joissa on ollut reilusti aikaa erilaisille kokeiluille, sekä taiteellisen ajattelun ja idean kehittymiselle. Esimerkiksi sivuaineopinnot, sekä liikkuvan kuvan kurssit, joita vielä opinnot aloittaessani oli tarjolla kaksi viiden opintopisteen kurssia.
Ylen jutussa mainittu ”kurssimäärän vähentäminen ja isompien kokonaisuuksien luominen” kuulostaa tietenkin hyvältä, mutta se ei ole ollut kovinkaan näkyvästi läsnä kuviksella, jossa erityisesti taideopintoja on vain pienennetty. Olen kuullut myös Aallon linjan olevan, että kaikki kurssit yritettäisiin mahdollisuuksien mukaan mahduttaa aina yhden periodin mittaan. Joitain kursseja on kyllä yhdistetty hieman suuremmiksi kokonaisuuksiksi, esimerkiksi kolmesta ympäristöteemaisesta kurssistamme on tullut kaksi kurssia, mikä on ihan järkevää. Joitain kursseja on hieman laajennettu, mutta valitettavasti kursseille lisättävät opintopisteet eivät välttämättä korreloi opetettavan asian tai ajan lisääntymisen kanssa. Esimerkkinä Pehmeät materiaalit -kurssin laajentuminen viidestä kuuteen opintopisteeseen niin, että tämä lisäopintopiste laitettiin omalla ajalla tehtävään itsenäiseen työskentelyyn, eikä esimerkiksi lähiopetuskertaan, jossa olisi saanut ohjausta omaan työskentelyyn.
Huolestuttavaa on mielestäni se, että omalta pääaineeltamme kokonaan poistetut kurssit ja joiltain kursseilta pois napatut yksittäiset opintopisteet korvaantuvat Taiteen ja Median laitoksen (johon nykyään kuulumme) yhteisillä massakursseilla. Näitä kursseja ovat esimerkiksi ensimmäisten vuosien perustaidekurssimme eli ns. Studio-kurssit, maisterivaiheen monet kurssit, sekä kandien uusi 12 opintopisteen projektikokonaisuus. Kahdesta ensin mainitusta osaan itse sanoa, että opiskelijoiden kokemus on pitkälti ollut se, että eri alojen (usein kuvataidekasvatus ja visual communication design) kompromissikursseista ei hyödy oikein kukaan, sillä ne ovat liian ympäripyöreitä, eivätkä osu hyvin erilaisten alojen omiin tarpeisiin. Surkeaa on myös joutua heti maisteriopintojen alussa osittain laitoksen yhteiselle kurssille, jossa on haasteita ymmärtää, kuinka yhteisten luentojen sisällöt ovat alallemme relevantteja. Tai näiden yhteyksien muodostamiseen ei oikein kannusteta, tai anneta aikaa.
Erehdys ja oppiminen kuuluvat yhteen!
Kettu: Tämä liittyy myös siihen, että osa kuvataidekasvatuksen opinnoista on nykyään englanniksi, vaikka pääaineen kieli on virallisesti suomi ja ruotsi. Huolestuttavaa siitä tekee se, että jonkin aihealueen termit ja sanasto tulee tutuksi vain englanniksi ja tämä kannustaa myös tutkimiseen sillä kielellä. Samalla on täysin selvää, että eri maiden ja kielialueiden kulttuurit sekä vaikkapa niiden pedagoginen tutkimus ei ole suoraa siirrettävissä maasta toiseen. Kansainvälisyydessä on tietty paljon hyvää, mutta haluaisin myös taistella sitä vastaan, että kaikki relevantti (tutkimus)tieto löytyy vain englanniksi. Tästä Aallon kielipolitiikasta on myös julkaistu juttu ainakin Ylellä viime keväänä.
Täytyy myös kompata aikaisempaa, että myös mun kokemuksen mukaan kurssit alkaa usein harmittelulla siitä että kyseinen kurssi oli ennen pidempi ja sisällöiltään syvempi. Se tuntuu lannistavalta, vaikka ymmärrän toki opettajien harmin. Lyhyiden taidekurssin opettajat tekevät aika merkittäviä päätöksiä siitä, millaista tietoa tulevilla kuvataidekasvattajilla on.
Leikkaukset näkyvät myös itsenäisen työskentelyn lisääntymisessä. Isoin ja laajin vaikutus on tottakai niillä päätöksillä, mitä tapahtuu koko yliopiston ja Suomen koulutuspolitiikan saralla. Aallosta valmistuu kuvataideopettajia, jotka eivät ole saaneet opetusta esimerkiksi keramiikasta, grafiikasta tai maalauksen tekniikoista, koska kursseille ei mahdu. On mahdollista, ettei kuvataideopettaja ole muissa yhteyksissäkään kokeillut näitä tekniikoita. Se vaikuttaa suoraa siihen millaista taideopetusta on peruskouluissa tulevaisuudessa!
Ajattelen, että taideopetuksen väheneminen ei tuntuisi ihan niin pahalta jos meillä olisi paremmat mahdollisuudet käyttää koulun tiloja itsenäiseen ja yhteiseen taidetyöskentelyyn eli harjoitteluun. Työpajojen käyttö on usein hankalaa ja epätoivottua omien projektien ollessa kyseessä. Meillä ei ole tällä hetkellä mitään tilaa, jossa saisi ”sotkea” tai esimerkiksi maalata perinteisillä öljyväreillä. Itse ajattelen, ettei mitään tekniikoita tai materiaalien käyttömahdollisuuksia voi oppia ellei niitä pääse harjoittelemaan ja kokeilemaan! Erehdys ja oppiminen kuuluvat yhteen!
Aamu: Mun mielestä kampuksella ei ole yhtään tilaa, missä saisi maalata öljyillä. Maalausateljeessa saa käyttää vesiliukoisia öljyvärejä ja sotkea vähän enemmän, mutta sekin pitää varata itselleen monimutkaisen järjestelmän kautta.
Ruska: Ymmärtääkseni maalausateljeesta ei saa varata itselleen tilaa, jos sitä ei varaa jonkun virallisen kurssityön tekemiseen. Oon samaa mieltä, että suppean taidekurssitarjonnan voisi hyväksyä helpommin, jos koululla olisi tilaa itsenäisesti ottaa haltuun eri välineitä ja tekniikoita. Aaltohan virallisesti kieltää työpajojen käytön, jos kyseessä ei ole kurssityö. Tämä siksi, että tilaa ei meinaa riittää edes kurssilla oleville opiskelijoille. Esimerkiksi keramiikkakurssilla meitä oli pajalla sen verran, että oli vaikeaa mahtua työskentelemään ja dreijaamisesta oli tehtävä kompromisseja, sillä dreijoja ei riittänyt kaikille kurssin opiskelijoille.
Stylus: Hienoa pohdintaa! Tuo on tosi kiinnostava ehdotus, että vähentyvää opetusta voisi kompensoida tarjoamalla opiskelijoille tilaa itsenäiseen työskentelyyn. Se, jos mikä, kertoo opiskelijoiden motivaatiosta ja sitoutumisesta opintoihin. Tämä näkyy varmaan myös siinä, että valmistuvien opiskelijoiden taitotaso pysyy korkealla leikkauksista huolimatta; opiskelijat tekevät kovasti itsenäistä, koulun näkökulmasta ”näkymätöntä” työtä, joka kehittää heidän osaamistaan ja kompensoi puuttuvaa opetusta.
Kettu: Hyvin sanottu! Motivoituneet opiskelijat menevät vaikka niille työväenopiston kursseille, koska haluavat oppia ja olla ammatillisesti taitavia taidepedagogeja! Ideaalitilanteessa sen opetuksen saisi koulusta.
Ruska: Tähän case-työväenopistoon tahtoisin vielä lisätä sen, että kaikillahan ei ole varaa työväenopiston kursseihin. Aaltoon on tultu opiskelemaan sillä ajatuksella, että on hienot työpajat, joita pääsee käyttämään, sekä taidekursseja, joilla saa ottaa taitoja haltuun. Todellisuus onkin sitten ihan toinen.
Oon myös huomannut, että opettajilla on välillä oletuksia meidän lähtötaidoista. ”Kyllähän te olette kuvataidekouluissa näitä käyneet läpi” ja vastaavia muita oletuksia on tullut kuultua useampaan otteeseen. Se on aika ahdistavaa silloin, kun itsellä ei ole taustaa kuviskoulusta tai kuvislukiosta. Jos on tällainen oletus opiskelijoiden taidoista, ehkä niitä pitäisi sitten vaikka jo pääsykokeissa kartoittaa?
Tosin itse ajattelen, että on rikkaus, että kuviskasvatuksen opiskelijoita on monesta eri taustasta eri vahvuuksineen, mutta jos tätä välineosaamisen kuilua ei opintojen aikana kurota umpeen, niin milloin sitten? Itselläni alkaa kohta perusharjoittelu yläkoulussa ja mietin, että millähän osaamisella se harkka pitäisi tehdä, kun oma osaaminen tuntuu vielä hyvin rajalliselta.
Innovaatiointo…
Taika: Kuviksen henkilökunta on kyllä jakanut moneen otteeseen tän saman ahdingon meidän kanssa.
Kettu: Jep, kuvataidekasvatuksen lehtorit on empaattisia, ammattitaitoisia ja opiskelijoiden puolella. Nekin toimii tässä samassa byrokratian ahtaassa kolossa.
Taika: Jo aiemmin mainittuihin motivaatioon, massakursseihin ja uupumukseen liittyen haluaisin vielä lisätä, että itse ainakin olen huomannut vahvan korrelaation motivaationi ja sen välillä, miten releventteja kurssit ovat alallemme. Artikkelissa varadekaani Rasmus Vuori sanoo, että kursseja vähennetään ja yhdistellään opiskelijoiden uupumuksen takia, eli oman alan spesifit kurssit korvautuvat yhteisillä kompromisseilla ja pintaraapaisuilla. Itse koen eritoten uuvuttavimmaksi sen, jos tuntuu, että kursseista ei saa mitään irti. Yhteiskurssit eivät vain motivoi samalla lailla kuin oman alan kurssin, ja on tietenkin uuvuttavampaa tehdä opintoja, joista suuri osa tuntuu turhalta, ei relevantilta (esimerkiksi kurssi Thinking practices), tai liian perustason asioilta (esimerkiksi kurssit Studio A & B).
Taika: Tuntuu että koululla on outo käsitys, että kun ollaan Aalto-yliopistossa, tulisi jokaiseen tutkintoon sisällyttää epämääräistä innovaatiointio, yrittäjyyttä ja muuta sellaista “aaltomaista” sisältö. Esimerkiksi kaikissa kanditutkinnoissa on pakollinen, ARTS:in ulkopuolinen kolmen opintopisteen kurssi. Suuntana tuntuu olevan, että jokaisen ops-uudistuksen yhteydessä nämä vievät aina suuremman ja suuremman osan opinnoista. Toivoisin, että koulu arvostaisi ja luottaisi kuvataidekasvatuksen omiin sisältöihin, ja ettei se kokisi tarvetta korvata niitä jollain talous- ja markkinapainotteisemmalla.
Ruska: Johtuukohan tämä myös osin siitä, ettei ylemmillä tasoilla ymmärrä, mitä kuviskasvatus on? Mehän ollaan aika lailla ainoa ARTS:in tutkinto, joka ei tähtää jonkun valmiin tuotteen myyntiin (ellei sitten tahdo ajatella koulutusta ja oppimista palveluna, jota myydään). Ehkä kuviskasvatuksen arvoa ei osata nähdä, kun Aalto painottaa niin paljon bisnesinnovointia ja muuta sellaista?
Mitä jos kaikki taidepedagogit koulutettaisiin samassa yliopistossa?
Stylus: Kuvataidekasvatuksen sijoittuminen Aaltoon eikä esimerkiksi Taideyliopistoon on eräänlainen ”ikuisuuskysmys”. Styluksessa julkaistiin Kuvis ry:n puheenjohtajan Jari Koljosen kommentti YLE:n juttuun ja siinä hänkin kysyy, voisiko Taideyliopisto olla Aaltoa parempi paikka taidekasvatukselle. Mitä ajatuksia tämä herättää?
Ruska: Niinpä, olen paljon pohtinut, olisiko meidän koulutuksen parempi olla jossain muualla. Miksi kuvataidekasvatusta opiskellaan Aallossa, mutta kaikki muut taidepedat (musiikkikasvatus, tanssipeda, teatteripeda) löytyvät Taideyliopistolta? Välillä mietin, että olisiko paremmat valmiudet toimia alalla, jos olisi ensin tehnyt taiteilijan tutkinnon ja opiskellut muuntomaisterin kautta kuviskasvattajaksi.
Taika: Ilmeisesti Aallon perustamisen aikoihin olikin suuri yritys saada kuviskasvatus siirrettyä Kuvataideakatemialle. Ainoana pedagogisena alana ei ole kyllä ihme, että kuviksella tuntuu olevan ahtaat ja laiminlyödyt olot Aallossa
Ruska: Mä en tiedä paljoa Kuvataideakatemian meiningeistä, mutta ainakin TeaK:in puolella jokaisella opiskelijalla on oikeus varata itselleen treenitilaa omia juttuja varten. Ehkä Taideyliopistolla oleminen vois tarjota kiinnostavia sivuainekokonaisuuksia ja mahdollistaa poikkitaiteellisempaa ajattelua. Kuvataide on nykytaiteen kontekstissa niin paljon enemmän, kuin maalausta ja veistoksia.
Toki yhteistyökuvioita voisi yhtä lailla olla Aallossa kauppiksen tai teekkareiden kanssa, mutta mä tahtoisin ajatella kuvataidetta oppiaineena vastarintana meidän kapitalismikeskeiselle yhteiskunnalle. Oma haave pedagogina on tarjota kasvualusta, jolla voi opetella jäsentämään maailman ilmiöitä ilman että joku auktoriteetti (siis minä) kertoo, mikä on se oikea, hyvä ja tehokas tapa suorittaa.
Hähmästä kaikki. Mut rehellisesti sanottuna mun on vaikeeta keksiä muita puolustuksia Aallolle, kun että siellä ollaan ”ennenki oltu” .
Kettu: Taideyliopistoa ja yhtälailla Helsingin yliopistoa puoltaisi se, että siellä on muitakin opettajaopiskelijoita. Itse asiassa meillä on jo nyt pari pakollista kurssia molemmissa yliopistoissa, esimerkiksi Helsingin yliopistolla harjoitteluihin kytkeytyvää ainedidaktiikkaa ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa kaikkia taidepedagogeja yhteen kokoava kurssi Ihmis- ja oppimiskäsitykset taideopetuksessa. Oma kokemukseni oli, että sain siltä vahvistusta ja tukea omalle pedagogiselle ajattelulle ja toiminnalle, ja se oli mukavaa opiskella muiden taidepedagogien ympäröimänä.
Aaltoa voisi puoltaa se, että täällä voisi kuvitella olevan mahdollisuuksia tutustua eri taidetekniikoihin ja materiaaleihin työpajojen kautta, joita täällä on laajasti mm. muotoilun ja muodin opetuksen myötä. Mutta kun ne yhteistilojen käyttömahdollisuudet ei tällä hetkellä toteudu käytännössä juurikaan…
Aamu: Aallossa on kyllä välillä hieman yksinäinen olo, juuri sen takia, että me ollaan ainoat pedagogiikan opiskelijat koko yliopistossa. Tuntuu välillä siltä, että kuvislaiset ovat ne jotka aina ”valittavat” jostain. Yksi konkreettinen esimerkki tästä on, kun me meidän vuosikurssin kuvislaisten kanssa pähkäiltiin kehnoa opetusta, jota oltiin saatu eri pääaineiden yhteisellä TAITE-kurssilla, kanssakurssilaiset eivät olleet huomanneet kurssin puutteita samalla tavalla kuin me. Kyllä mä sen ymmärrän toki, koska eihän heidän opintoihin kuulu opettajan roolissa olevan analysointia samalla tavalla kun opeopiskelijan opintoihin. Mulla herää tossa kysymys siitä (tälleen tosi kärjistetysti), että ovatko muiden ARTS:in alojen opiskelijat tottuneita siihen, että opetus jota saadaan otetaan vastaan (vaikka se olisi paskaa), vai oonko mä kuvislaisena vaan vähän liian yliherkkä tällaisten juttujen suhteen.
Toi mun mainitsema TAITE-kurssi kuuluu siihen pakolliseen Studio-kokonaisuuteen, jossa meidän pitäisi oppia ne ”perusjutut” taiteen tekemisestä. Opettajat näillä kursseilla ovat yleensä taiteilijoita jolla ei ole pedagogista koulutusta. Tehtävät tuntuivat usein todella epäjohdonmukaisilta ja suunnittelemattomilta ainakin siinä ryhmässä missä mä olin. Minua ei varmaan harmittaisi tämä niin paljon, jos meillä olisi enemmän pakollisia taidekursseja tai jos niille valinnaisille kursseille pääsisi. Käteen jäi eniten havaintoja siitä, miten en halua opettaa tai strukturoida oppituntia. Tuntuu hassulta ”tuhlata” aikaa ja opintopisteitä tommosiin ympäripyöreisiin kursseihin, kun taas oman pääaineen opettajat joutuvat harmittelemaan sitä, että kurssi on liian lyhyt aiheen käsittelyyn. Samoin kun Ruskalla, mullakin alkaa kohta ensimmäinen pitkä harkka, ja mua jännittää sikana. Osaankohan mä opettaa oppilaille mitään teknistä?
In conclusion – muista opeopiskelijoista voisi mahdollisesti saada tukea ja turvaa, jos heitä löytyisi samasta talosta. Haluaisin saada teknistä taideopetusta kuvataidekasvattajilta, jotta minä oikeasti oppisin kuinka opettaa tulevaisuuden oppilaitani.
Oma pääaine kullan kallis
Stylus: Puutteesta konkreettisten taitojen ja tekniikoiden opetuksessa on tullut esiin tässä monta asiaa, ja se vaikuttaisi olevan ennen kaikkea koko ARTS:in tasoinen ongelma. Entäpä mitä ajattelette kursseista, joilla opetetaan teoreettisia ja pedagogisia taitoja, ja joiden opetuksesta vastaa pääasiassa koulutusohjelma?
Kettu: Tää olikin tärkeä kysymys! Oon ainakin itse nauttinut suuresti kursseista kuten Lempeä ja kriittinen kuvataidekasvatus yhteiskunnallisena toimijana, jossa hyvin konkreettisesti opiskeltiin kriittisyyttä lempein metodein, sekä taiteen historiaa käsittelevästä kurssista Avantgarde ja yhteiskunnallinen kuvittelu. Molemmat ovat pakollisia kanditason kursseja. Myös valinnainen maisteritason kurssi Valta ja performatiivisuus on sisällöltään erityinen. Ajattelen, että näissä aiheissa ollaan jokseenkin paremmassa jamassa kuin yleisessä taideopetuksessa, ja odotan, että sitä teoriaa on tulossa maisteritasolla lisää.
Toisaalta mua kovasti huolettaa että meillä ei ole erityispedagogiikkaa pakollisissa opinnoissa! Harjoitteluissa olen konkreettisesti kokenut, että siitä olisi hyötyä, ja samaa ovat sanoneet myös alalla työskentelevät opettajat riippumatta siitä, ovatko he peruskoulun tai vaikka harrastustoiminnan opettajia. Valinnaiselle kurssille kun menee ehkä ne, joita aihe valmiiksi kiinnostaa, mut ne tyypit joille erityispedagogiikka ei oo erityismielenkiinnonkohde niin ehkä just tarvitsisi sitä myös.
Jotain konkreettista ohjausta olisin itse kaivannut ennen perusharjoitteluun menoa, sellaisista asioista kuin ison oppilasryhmän ohjaaminen ja ”hallinta” ja ne vaikeat tilanteet. Kantapään kautta ja kokeilemalla meni sitten siellä oppilasjoukon edessä.
Ruska: Komppaan huolta erityispedan puutteesta pakollisissa opinnoissa. Siitä ois varmasti ihan jokaiselle hyötyä, eikä sen mielestäni pitäis olla ”mielenkiinnon mukaan” valittava aihe, vaan jokin kosketuspinta siihen olisi hyvä jokaisella pedagogilla olla.
Oon kuullut luokanopeystäviltä, että tuo konkreettisten välineiden puute ja niiden oppiminen vasta harkassa on tosi yleistä. Tähän asti ei myöskään olla kauheesti demotettu tunteja kanssaopiskelijoilla, mistä oon yllättynyt. Aiemmissa opinnoissani teatteri-ilmaisun ohjaajana me testailtiin jatkuvasti harjoitteiden vetämistä ja työpajojen kaaria kanssaopiskelijoille. Näin saatiin vertaispalautetta, jonka avulla pystyttiin vielä muokkaamaan harjoitteita paremmiksi. Tästä oli hyötyä aina. Vaikka kanssaopiskelijat eivät esimerkiksi ole lapsia, he kuitenkin pystyvät pohtimaan, ovatko ohjeet tarpeeksi selkeitä, pysyykö mielenkiinto yllä ja oppiiko harjoitteesta sen, mitä on tarkoitus oppia.
Kandin ykkösvuonna olin huolissani teorian puutteesta, mutta nyt kakkosvuoden alettua oon tajunnut, että fuksivuosi on vähän sellainen ”intro” teorian saralla. Nyt mennään lujaa syvemmälle, mistä nautin. Uskon, että tutkinto antaa nykyisellään ihan hyvät eväät maailman pohdintaan taiteen menetelmien kautta ja pidän siitä, miten kurssien kautta tulee olo, että taiteen opetus voi olla vallankumouksellista ja sysätä käyntiin muutosta kohti parempaa yhteiskuntaa. Aika mahtipontisia ajatuksia kyllä, haha!
…..
*TAITE on yksikkö, joka tarjoaa pakollisia ja valinnaisia kursseja kaikille Aalto ARTS:n opiskelijoille.
**UWAS eli University-Wide Art Studies tarjosi koko Aallon opiskelijoille valinnaisia taidekursseja, joiden keskiössä oli monitieteisyys ja luovuus. UWAS toimi viiden vuoden ajan, vuoteen 2022 asti.
