Suunnistusta ympäristötaidekasvatuksen maastoissa – haastattelussa TaT Henrika Ylirisku

Kuvataidekasvatuksen lehtori ja kandidaattiopintojen pääainevastaava Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun taiteen laitoksella.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email
Kuvataidekasvatuksen lehtori ja kandidaattiopintojen pääainevastaava Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun taiteen laitoksella.

Jaa somessa

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on email

Ympäristökysymykset ovat 1960-70 -luvuilta lähtien kuuluneet suomalaisen kuvataidekasvatuksen ja kuvataiteen opettajankoulutuksen ytimeen. 2000-luvun ympäristötaidekasvatus hahmottuu erilaisista paikallisista käytännöistä ja niiden teoreettisista perusteluista koostuvana monimuotoisena perinteenä, josta välittyy alan toimijoiden sitoutuminen kestävän elämäntavan arvoihin. Samanaikaisesti kuitenkin ympäristökriisi on suunnannut huomion ihmisen kaikenkattavaan vaikutukseen elinympäristön tilaan. Siksi myös ympäristötaidekasvatuksen tulisi arvioida uudelleen teoreettisia perustojaan.

Tämä käy ilmi TaT, kuvataideopettaja Henrika Yliriskun tuoreesta väitöstutkimuksesta Reorienting Environmental Art Education (2021). Tutkimus tarkastelee posthumanististen ja uusmaterialisten teorioiden valossa ympäristötaidekasvatuksen praksista, keskittyen erityisesti toiminnan kuvauksissa ja perusteluissa ilmeneviin käsityksiin ihmisen, luonnon ja kulttuurin suhteista.

Tutkimusaineistosta piirtyy esiin kuva ihmisestä luonnon vaalijana sekä toisaalta luonnosta ihmisen hyvinvoinnin lähteenä ja kontemplaation kohteena. Yliriskun kokeilevat tutkimusmetodit kuitenkin osoittavat, ettei “luonto” suostu ihmisen kontrolliyritysten, arvottamisen ja järkeilyn kohteeksi. Se näyttää oman aktiivisen toimijuutensa raapimalla tutkijan ihon rikki, tunkeutumalla kosteana kylmyytenä kehoon ja takertumalla hirvikärpäsenä niskavilloihin. Tutkimus pyrkii vastaamaan luonnon vaatimukseen tulla käsitteellistetyksi uudenlaisella teoreettisfilosofisella tavalla

Ylirisku korostaa, ettei tutkimus pyri esittämään selkeästi määriteltäviä tutkimustuloksia eikä tuottamaan konkreetisia ehdotuksia tai malleja ympäristötaidekasvatuksen käytäntöjen kehittelyyn, vaan, kuten työn suomenkielisessä lektiossa todetaan, se ”avaa polkuja uudenlaisiin ajattelemisen tapoihin”. Toisin ajattelun ja tekemisen pohjalta saattaa kehkeytyä ympäristötaidekasvatusta, joka kertoo uusia tarinoita ihmisen ja muun luonnon suhteista. Tematiikkansa, kokeilevan metodologiansa sekä rikkaan visuaalisen esitystapansa ansiosta tutkimus tarjoaa innostavia uudenlaisia tulokulmia niin taidekasvattajille kuin muillekin ympäristökasvatuksen kysymyksistä kiinnostuneille. Se toimii myös erinomaisena johdatuksena posthumanistisiin ja uusmaterialistisiin teorioihin ja niiden soveltamiseen taide/ympäristökasvatuksen konteksteissa.

Kesän kynnyksellä, väitöshumun jo hieman laannuttua, Henrika avasi tutkimuksensa taustoja vastaamalla muutamiin uteliaan kyselijän kysymyksiin.

Olet koulutukseltasi maantieteilijä ja kuvataideopettaja. Millainen merkitys monialaisella taustallasi on ollut taidekasvatusajattelussasi?

Pitkään ajattelin maantieteen ja kuvataiteen kuuluvan täysin eri maailmoihin. Ajan myötä olen kuitenkin ymmärtänyt, että maantieteellinen pohja on vaikuttanut monella tavalla kiinnostuksiini taiteen ja taidekasvatuksen kentillä. Erilaiset kartat ja kartoittamisen tavat ovat aina kutsuneet minua puoleensa ja paikkalähtöinen, ympäristöorientoitunut taidekasvatusajattelu on opiskeluajoista lähtien ollut minulle tärkeää.

Viime vuosina minulle on alkanut hahmottua, kuinka tärkeää perehtyminen fyysiseen maantieteeseen ja yleisemminkin luonnontieteisiin on ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelusta kiinnostuneelle taidekasvattajalle. Veden, ilman ja maaperän planetaaristen prosessien hahmottaminen tarjoaa pohjaa luonnon ja kulttuurin toisiinsa kietoutumisen tarkastelulle taiteiden keinoin. Tuntumani on, että monialaisesta, ”siiloja” ylittävästä yhteistyöstä puhutaan edelleen olettaen yhden ihmisen edustavan yhtä alaa. Olen alkanut hahmottaa, ettei yhden ihmisen tarvitse edustaa yhden alan näkökulmaa. Voin itsekin olla moninäkökulmainen, monialainen toimija.

Suunnistus taiteellisena metodinasi juoksutti sinua tutkimusprosessin aikana halki metsien, soiden ja hakkuuaukeiden – kaiken kaikkiaan toista tuhatta kilometriä! Mitä tämä toi tutkimiseesi? Miksi halusit tehdä sen, sen sijaan että olisit tyytynyt tarkastelemaan ympäristötaidekasvatuksesta kirjoitettua?

Otin tosissani ns. postkvalitatiivisen metodologian ajatuksen aktiivisesta maailman kanssa tutkimisesta. Halusin kehollistaa tutkimaani teoriaa ja haastaa itseni ajattelemaan ympäristötaidekasvatuksen lähtökohtia uusiksi ei-inhimillisten toisten kanssa, sen sijaan, että olisin vain kirjoittanut etäisyyden päästä ihmiskeskeisen ajattelun ylittämisen tärkeydestä. Kokeilu laajensi luontevalla tavalla aiempaa kokemustani kävelytaiteesta ja kävelyperustaisista tutkimusmenetelmistä.

Toinen tutkimuspraktiikkani ulottuvuus liittyy kehollisiin tietämisen tapoihin. Rosi Braidotti näkee kehon lähtökohtana ihmisen subjektiviteetin ja luonto-kulttuuri -jatkumon tarkastelulle. Tämä voi kuitenkin olla tutkimuksellisesti kinkkistä. Oli haastavaa edes kuvitella ns. monilajisissa kohtaamisissa syntyvää, inhimillistä tietämistä laajempaa ajattelua. Tarvitsin tavan harhauttaa loogis-rationaalista ajatteluani, joka innokkaasti pyrkii tulkitsemaan ja hallitsemaan kaikkea tapahtuvaa. Ajattelin, että tutkimuksen kannalta kiinnostavimmat kohtaamiset, vaikuttamiset ja vaikutetuksi tulemiset tapahtuvat affektiivisissa, aistisissa kohtaamisissa ja metsässä vastaan tulevissa haptisissa tuntumissa. Ripeä rastilta rastille eteneminen työllistää rationaalisen ajatteluni, mutta samalla kehoni ajautuu mitä yllättävimpiin materiaalisiin ”neuvotteluihin”. Toistamisen ja taiteellisen työskentelyn keinoin tietämisen ”katveet” tulevat tunnusteltaviksi.

Lopulta suunnistamisen metafora alkoi ohjata koko tutkimistani. Konkreettisesti ja metaforisesti liikuin erilaisissa maastoissa ja ajattelin niiden kanssa. Suunnistaminen oli jatkuvaa liikkeellä oloa, suuntaamista kiintopisteitä kohti ja maaston kartoittamista, erilaisiin kohtaamisiin reagoimista ja suuntien tunnustelemista. Se mahdollisti myös eksyksissä olon osana tutkimusta.

Mitä sukellus posthumanististen teorioiden mutkikkaille poluille on merkinnyt taidekasvatusajattelullesi?

Posthumanistiset teoriat alkoivat ensin vaivihkaa haastaa käsityksiäni ihmisen ja luonnon, luonnon ja kulttuurin ja inhimillisen ja ei-inhimillisen suhteista. Binääristen jaotteluiden purkautumisella ja maailmassaolemisen käsittämisellä kietoutuneena ja materiaalisena on taidekasvatuksen kannalta useita seurauksia.

Ensinnäkin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, demokratian, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon tavoitteet asettuvat ihmistä laajempaan piiriin. Valtarakenteiden ja yhteisöjen tarkastelua tulisikin avartaa lajirajat ylittäviin suhteisiin, jolloin (ihmis-)yhteisöjä koskevat ja ekologiset kysymykset nivoutuvat yhteen. Toiseksi, materiaalisten toimijuuksien ja keskinäisvaikutusten huomioiminen tarjoaa uudenlaisia tapoja sanallistaa taiteellista työskentelyä. Taidekasvatuksen alalla on totuttu puhumaan dialogista työstettävän materiaalin kanssa sekä kokemuksellisen ja aistisen tiedon keskeisyydestä. Posthumanismin näkökulmasta taiteellisessa työskentelyssä keskeistä ei ole vain ihmisyksilö pyrkimyksineen vaan materiaaliset neuvottelut ja toisten kanssa toimiminen. Tämä konkretisoituu herkullisesti esimerkiksi saven, puun, metallin tai vastaavan materiaalin kanssa työskentelyssä. Taide näyttäytyy aktiivisena, liikkeelle panevana voimana, joka luo uusia maailmoita ja avaa pedagogisia potentiaaleja.

Ehkä kiinnostavin ajatuskudelma liittyy ihmisen subjektiviteetin uudelleen käsittämiseen. Oletus ihmisestä itseään kontrolloivana, autonomisena ja muusta erillisenä olentona jää sinnikkäästi kytemään, vaikka luonnon ja kulttuurin kietoutuneisuuden muita ulottuvuuksia lähtisi tuumailemaan. On melko helppoa siirtää huomio vaikkapa oman pihapiirin piennisäkkäisiin ja pölyttäjiin ja siihen, kuinka vaikutamme toistemme elämien mahdollisuuksiin. Mutta kun alkaa pohtia ihmiskehoa monilajisena ekosysteeminä, ei enää oikein tiedä mitä ja miten ajatella. Kuka kehossani ajattelee, jos yli puolet sen soluista on jotakin muuta kuin ihmissoluja? Ajatus turvallisen etäisyyden menettämisestä on yhtaikaa jännittävä, kutsuva ja tuskastuttava.

Tutkimuksesi tuo havainnollisesti esiin ympäristötaidekasvatuksen perinteen moninaisuuden. Millaisia suuntia toivot näkeväsi tulevaisuudessa?

Näen ympäristötaidekasvatuksen käytäntöjen ja paikallisten painotusten monimuotoisuuden rikkautena. Toisaalta olen pohtinut, tarkoittaako moninaisuus sitä, etteivät taidekasvattajat ehkä tiedä kovin hyvin toistensa tekemisistä. Onko käsitys ympäristötaidekasvatuksesta ehkä rajautunut vain joihinkin painotusalueisiin? Kestävämpien elämäntapojen edistäminen on kasvatuskeskustelussa läsnä kaikkialla, mutta on tärkeää hahmottaa, minkälaisia vahvuuksia ja rajoitteita erilaisissa lähestymistavoissa on. Esimerkiksi kuvataiteen työskentelymateriaalien ekologisuuteen ja kierrättämiseen on helppo tarttua. Tarvitsemme lisäksi lähestymistapoja, joiden avulla pääsemme kriittisesti punnitsemaan oletuksiamme toimintatapojemme taustalla.

Näen ympäristötaidekasvatuksen soveltuvan mainiosti etiikan, arvojen ja eksistentiaalisten kysymysten käsittelemiseen. Tutkimuksessani keskiöön nousi nimenomaan ihmiskeskeisyyden ongelmallisuus. Länsimaisen kulttuurin dikotomioita on taidekasvatuksessa purettu pitkään, mutta oletus ihmisen erityisyydestä tuntuu juurtuneen niin syvälle, että se jää lähes näkymättömäksi. Tähän problematiikkaan ympäristötaidekasvatuksen olisi hyvä tarttua ponnekkaammin.

Kertoessani ympäristö- ja kestävyyskasvatuksen tutkijoille ympäristötaidekasvatuksen piirissä tehdystä työstä mietin usein, ymmärrämmekö me taidekasvattajat itsekään, kuinka rikkaita potentiaaleja alamme käytännöissä on. Perusteiden arviointia ja uudelleen suuntaamista kuitenkin tarvitaan, jotta ympäristötaidekasvatus voisi tarjota relevantteja keinoja käsitellä ekokriisien ajan haasteita.

Ympäristötietoisuus ja ekologinen kestävyys tuodaan esiin POPS 2014:ssa opetuksen arvopohjassa ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteissa. Tulisiko niiden mielestäsi olla näkyvämmin esillä myös kuvataide-oppiaineen sisällöissä ja tavoitteissa?

On hienoa, että ympäristökasvatuksen näkökulmat ovat sisältyneet kuviksen opseihin jo 1970-luvulta lähtien. Kestävän tulevaisuuden näkökulmat ovat tosiaan ilahduttavasti mukana tuoreimmissa opseissa mainitsemillasi tavoilla. Näiden olisi kuitenkin hyvä konkretisoitua selkeämmin oppiaineiden sisältöihin ja tavoitteisiin. Toki ympäristötaidekasvatuksen voi jatkossakin ajatella vastaavan eettisen, esteettisen ja ekologisen arvottamisen taitojen tavoitteeseen. Radikaalimmin ajateltuna eko-sosiaalinen näkökulma voisi ohjata kokonaisvaltaisemmin kuviksen materiaalisia käytäntöjä, pedagogisia toimintatapoja, tutkittavia aiheita, visuaalisen kulttuurin tutkimista ja taiteellista toimintaa. Siis vastaan: tulisi, mutta on väliä, kuinka ne ovat esillä.

Jos taidekasvattaja/kuvataideopettaja kokee tarvetta täydentää ympäristötaidekasvatuksen työkalupakkiaan, mistä olisi hyvä aloittaa?

Uskon, että on mahdollista suunnitella syvällisemmin ympäristökysymyksiä käsitteleviä pedagogisia kokonaisuuksia, jos on kärryillä oman ympäristöajattelunsa perusteista ja kipukohdista. Minulle on ollut tärkeää törmätä omiin mörköihini ja ennakkoluuloihini: pyrkimys viihtymisen ja harmonisuuden äärelle on estänyt tarttumasta aiheisiin, joiden epämukavuutta ja ristiriitaisuutta olen pelännyt. Keskusteleminen kollegojen kanssa itseä pohdituttavista aiheista voi tarjota hedelmällistä pohjaa ympäristötaidekasvatuksen käytäntöjen kehittämiseen. Myös väikkärini lukemisesta voi aloittaa, sillä olen kirjoittanut sen nykyiset ja tulevat taidekasvattajat mielessäni!

Voiko taidekasvattaja olla ympäristökasvattaja tietämättä sitä itse?

Voisiko olla taidekasvattaja tietämättä sitä itse? Voiko taidekasvattaja olla toisten mielestä vaikkapa aktivisti, ilman, että ajattelee itse olevansa sitä? Liitän kysymyksen siihen, kuinka kukin asemoi ja kontekstualisoi ammatillista toimintaansa ja kuinka taas toiset saattavat asemoida toimintasi eri tavoin. Jos hahmottaa taide- ja ympäristökasvatuksen erityisinä kasvatuksen ”alalajeina”, niin voisi ajatella taidekasvattajalla ja ympäristökasvattajalla olevan toisiinsa limittyviä tavoitteita. Jos taas ajattelee, että ympäristökasvatuksellisen ajattelun tulisi ohjata kaikkea kasvatustoimintaa, kaikkia taidekasvattajia voisi pitää ympäristökasvattajina.

Kysymys saa pohtimaan, mitä kaikkea voi olla, tietämättä sitä itse.

Henrika Yliriskun taidekasvatuksen alan väitöstutkimus Reorienting Environmental Art Education tarkastettiin Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa maaliskuussa 2021. Sähköinen julkaisun on voit ladata TÄSTÄ.

Yliriskun ajatuksiin voi tutustua lisäksi mm. ympäristökasvatuksen tutkijaverkosto Sirenen blogista https://www.sirene.fi/blogi/ sekä Anniina Suomisen (2016) toimittamasta Aalto-yliopiston julkaisusta Taidekasvatus ympäristöhuolen aikakaudella – avauksia, suuntia, mahdollisuuksia.

Lisää samankaltaisia artikkeleita