Kuvataideopettaja Neo Narjuksen arki on rikas palapeli monia taidekasvatusympäristöjä, joista hän kertoo tässä artikkelissa. Juttua kuvittavat Neon piirrokset ja maalaukset. Neon teksti on kolmas osa KUVIS ry:n 120-vuotisjuhlavuotta juhlistavan sarjan 6 kuvaa kuvisopesta, jossa kuusi kuviksen ammattilaista avaa omaa polkuaan ja ajatuksiaan kuvataideopettajuudesta.
Olen kuvisope Neo, ja opetan monenlaisia ryhmiä pienistä päiväkotilaisista taiteen perusopetusryhmiin ja koululaispajoista eläkeläisiin. Koska valitseminen on vaikeaa, opetan lapsia ja aikuisia, siellä täällä, lähinä ja etänä, digitekniikoilla ja perinteisillä välineillä. Valmistuin kuvataideopettajaksi vuonna 2017.
Päädyin kuvisopeksi vähän sattumalta. Lukion jälkeen tiesin vain sen, että haluan opiskella jotain visuaaliseen kulttuuriin liittyvää, mutta mitä tai missä oli aivan hämärän peitossa. Hain opiskelemaan kuvataidekasvatusta, mainosalaa ja graafista suunnittelua ja (opon painostuksesta) myös varhaiskasvatuksen opettajaksi. Useammista päällekkäisistä pääsykoevaihtoehdoista valitsin kuviskasvatuksen pääsykokeet, kuka tietää minkä vuoksi.
Jälkikäteen ajatellen oli onni päästä opiskelemaan nimenomaan kuvataidekasvatusta. Aallon kuvataidekasvatuksen opinnot saivat minut vakuuttumaan jo ensimmäisestä syksystä alkaen, että tämä on se, mistä pidän ja mitä haluan tehdä työkseni valmistumisen jälkeen.
Esikuvat kantavat pitkälle
Oma kuvataideopettajaesikuvani oli, ja on yhä, lapsuuteni ja nuoruuteni kuvataidekouluaikojen opettaja Pia Pikkarainen. Pia opetti minua koko kymmenvuotisen kuvataideharrastukseni ajan, enkä muista kertaakaan, ettei hänen tunneilleen olisi ollut mukava mennä. Taideilmaisun ohessa omaksuin Pialta enemmän tai vähemmän tiedostaen erilaisia kuvataideopetuksen keinoja: miten opettaa ja havainnollistaa erilaisia taitoja ja tekniikoita, millä keinoilla saatella oppilaat lempeästi ulos omalta mukavuusalueeltaan ja miten luoda ryhmään arvostava ja lämmin ilmapiiri… Näitä Pialta opittuja taitoja hyödynnän omassa opetuksessani viikoittain edelleen ja niiden päälle on ollut hyvä rakentaa omaa kuvisopettajuutta.
Toinen merkittävä esikuvani on kuvataidekasvatuksen opintojeni maalauksenopettaja Tuomo Saali. Olen aina ollut pienille papereille lyijytäytekynällä tai ohutkärkisillä tusseilla piipertäjä, mutta Tuomon kursseilla uskaltauduin ulos pieniltä lippulappusilta isoille maalauspohjille – niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin. Tuomon syventävällä studiokurssilla sain kuulla viikoittain ohjeen “ole rohkeampi”, kun olin palaamassa yhden karvan siveltimeen tai A5:sen kokoisiin maalauspohjiin.
Myös ohje “ole ovelampi” toistui studiokurssilla usein. Kun teokset eivät edenneet ja tuntui, etten osaa ratkaista jotain maalauksellista ongelmaa, valmiiden vastausten sijaan sain ohjeeksi olla ovelampi. Tämä ohje opetti ajattelemaan itse ja keksimään keinoja ratkaista ongelmia omalla tavallani. Vaikka maalaus on tällä hetkellä jäänyt elämässäni valitettavan vähälle, kulkevat Tuomon ohjeet mukanani arjessa. Usein kinkkiset oppilastilanteet ratkeavat oveluudella ennemmin kuin auktoriteetilla ja jumiutuneet maalipurkit aukeavat nokkeluudella ennemmin kuin voimalla. Rohkeutta opettelen edelleen – päivä, viikko ja tilanne kerrallaan.
Vaihteleva työnkuva pitää mielen virkeänä
Vaikka tiesin jo opintojeni aikana, että haluan opettaa kuvataidetta, en tiennyt, keitä tai missä haluaisin opettaa. Tein harjoitteluita peruskouluissa, lukiossa, kuvataidekoulussa, vankilassa, oopperaprojetissa ja vanhainkodissa, mutta viihdyin kaikkialla yhtä hyvin. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt töitä siellä sun täällä ja koostanut opetustuntini pienistä puroista sieltä, mistä kulloinkin töitä on sattunut saamaan. Pahimmillaan tein yhden lukuvuoden aikana töitä kahdeksalle työnantajalle, kun tarjolla oli vain vähän omia ryhmiä ja suureksi osaksi sijaistustunteja. En suosittele näin montaa työnantajaa kenellekään, vaikka kalenteritetriksessä tällainen monessa paikassa jonglööraaminen tekee taitavaksi.
Tällä hetkellä opetan neljällä eri työnantajalla ja viidessä eri työpisteessä. Suurimman osan tunneistani opetan Espoon kuvataidekoulussa taiteen perusopetusryhmiä, joiden lisäksi opetan Vantaan ja Espoon työväenopistoilla sekä kahdessa Montessori-päiväkodissa. Kun opettaa eri paikoissa ja eri ikäisiä, eivät oppitunnit muistuta kauheasti toisiaan: siinä missä pienimpien kanssa harjoitellaan pitämään saksia oikein päin kädessä, voi koululaisten kanssa irrotella kuvallisella hassuttelulla, kun taas teinien tai aikuisten kanssa voi käydä syvällisiä keskusteluita. Mieli pysyy virkeänä, kun päivät ja tunnit ovat erilaisia. Itselleni monipuolisuus on tämän työn suola ja nautin kovasti työn vaihtelevuudesta.
Oppilaiden kasvun todistaminen palkitsee
Vaikka useampi työnantaja sekä oppilasryhmien valtava ikähaarukka aiheuttavat työhön omat haasteensa, nautin edelleen eri ikäisten oppilasryhmien opettamisesta. Erityisesti, kun samojen oppilaiden ja ryhmien kanssa saa viettää aikaa vuodesta toiseen, pääsee tutustumaan yksittäisiin oppilaisiin hyvin ja oppii tuntemaan, millaisia persoonia he ovat. Joidenkin oppilaiden kanssa natsaa heti ja heidän kanssaan on helppo olla samalla aaltopituudella heti ensikohtaamisesta. Toisten oppilaiden kanssa yhteistä säveltä saa hakea pidempään.
Yhden mieleenpainuneen oppilaan kanssa alku oli hankala: rajoja koeteltiin, hermot kiristyivät puolin ja toisin ja joskus myös ryhmä kriiseili oppilaiden erilaisten tarpeiden törmätessä. Useampi vuosi myöhemmin sama oppilas tuli halaamaan jatkaessaan minun ryhmistäni eteenpäin. Olimme löytäneet vuosien varrella tavan toimia yhdessä ja tiesin, että tätä tyyppiä tulee vielä ikävä. Oppilas, joka unohti kunnioittaa toisten henkilökohtaista tilaa, höpötti jatkuvasti ja kaikille, unohti puolet ohjeista ja piirsi hurjia, mutta taidokkaita kuvia, oli kasvanut vuosien varrella lahjakkaaksi piirtäjäksi ja tunteitaan erinomaisesti sanoittavaksi ryhmän jäänsärkijäksi, joka sai myös kaikkein hiljaisimmat oppilaat puhumaan.
Taitavaksi vain pitkäjänteisellä harjoittelulla
Olen työskennellyt valmistumiseni jälkeen kuvataideopettajana kohta yhdeksän vuotta, jonka aikana oppilaissa ja opettamisessa on tapahtunut näkyviä muutoksia. Lasten ja nuorten hienomotoriikka sekä pitkäjänteisyys ovat vähentyneet ja monille oppilaille sinnikkyyttä ja harjoittelua vaativat asiat tuntuvat entistä hankalammilta – välillä jopa ylivoimaisilta. Lisäksi osa oppilaista pelkää epäonnistumisia niin paljon, että oman työskentelyn aloittaminen tuntuu mahdottomalta tai “oikeita vastauksia” etsitään kopioimalla muiden tekemiä teoksia netistä, kun omaan kädenjälkeen ei luoteta tai siihen ei olla tyytyväisiä.
Yritän omalla opetuksellani vastata näihin uudenlaisiin haasteisiin: harjoituttaa hienomotoriikkaa ja sitkeyttä; teetättää tehtäviä, jotka ovat oppilaiden mukavuusalueiden ulkopuolella; kannustaa oppilaita ajattelemaan kuvallisesti ja ratkomaan kuvallisia pulmia, välillä mallikuvien kanssa, välillä vain omaan mielikuvitukseen nojaten. Lisäksi koen, että oppilaille täytyy korostaa harjoittelun merkitystä taitojen kehittymisessä uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Yleispäteviä keinoja ei oikeastaan ole: se mikä toimii yhdellä ryhmällä, ei välttämättä toimi lainkaan toisella.
On jatkuvaa tasapainoilua löytää sopiva suhde siihen, koska vaatii oppilailta tarpeeksi, mutta niin, että motivaatio pysyy yllä. Teen itse tunneilla paljon pieniä esimerkkiteoksia havainnollistaakseni tekniikoita tai kuvallista ajattelua käytännössä sekä mallintaakseni haluttua työskentelyä ja näyttääkseni, että teosten tekeminen on myös hauskaa. Vastauksena oppilaiden “miten sä oot niin taitava?” -kysymyksiin toimii viikosta toiseen tylsä vastaus: olen harjoitellut tosi paljon ja jos sinäkin harjoittelet, susta voi tulla yhtä taitava – tai vielä paljon taitavampi. Aikakaudella, joissa mikä tahansa teos näyttää syntyvän TikTok-videolla muutamassa sekunnissa tai tekoälyltä pyytämällä, harjoittelun merkitystä ei voi korostaa liikaa.
Keskeneräisyys kasvattaa
Kuvataiteen opettaminen tuntuu tässä ajassa merkitykselliseltä, koska kuvallinen ilmaisu on itsessään arvokasta ja tärkeää. Teen itsekin taidetta työn ohella, sillä voin huonosti, jos en tee kuvia. Opintojeni aikana ja vielä sen jälkeenkin minulla oli pitkä kausi, jolloin en tehnyt oikeastaan lainkaan omaa taidetta opintojeni tai töissä tehtyjen esimerkkien lisäksi. Olin tyytymätön ja epävarma omasta taiteellisesta ilmaisustani, enkä siksi tehnyt juuri mitään. Näin kuvisopenäkökulmasta se on varmaankin typerin valinta, mitä voi tehdä.
Vähitellen olen palannut oman kuvantekemiseni pariin. Pyrin piirtämään tällä hetkellä päivittäin, joko kynällä paperille tai digitaalisesti iPadilla. Minulle taiteen tekeminen on tärkeää itsearvoisesti, teoksieni saaminen esille sen sijaan toisarvoista. Ajoittain postaan kuvia piirroksistani someen, mutta siinäkin olen suuren osan ajasta hyvin laiska. Oma taiteen tekeminen tekee ajoittain kivuliaan näkyväksi oman keskeneräisyyden: se, mihin oli viime vuonna tyytyväinen, ei näytä enää välttämättä lainkaan hyvältä. Mutta samalla keskeneräisyyden sietäminen on osa paremmaksi ihmiseksi, opettajaksi ja taiteilijaksi pyrkimistä – sitähän elämä on.
