Kuvataideopettaja Raimo Alaraatikka eläköityi elokuussa 40 vuoden uran jälkeen, josta hän kirjoittaa tässä artikkelissa. Raimon teksti aloittaa KUVIS ry:n 120-vuotisjuhlavuotta juhlistavan sarjan 6 kuvaa kuvisopesta, jossa kuusi kuviksen ammattilaista avaa omaa polkuaan ja ajatuksiaan kuvataideopettajuudesta.
Kuvassa kirjoittaja Vigelandin patsaspuistossa Oslossa 2016. ”Osallistuin tuolloin pohjoismaiselle kestävän kehityksen kasvatuksen kurssille. Kuvan on ottanut kurssikaverini.”
Olen Raimo Alaraatikka, 1959 syntynyt, 1.8.2026 eläkkeelle siirtynyt, 40 vuotta kuvataideopettajana toiminut Suomen kansalainen. Olin vielä opiskelijana Lapin yliopiston kasvatustieteen tiedekunnassa, kun otin vastaan 1985 kaksivuotisen sijaisuuden Rovaniemen Korkalovaaran yläasteen ja lukion kuvaamataidon opettajan tehtävään. Se oli hyppy suoraan syvään päätyyn.
Olin toki erikoistunut luokanopettajan koulutusohjelmassa kuvataiteen opetukseen ala-asteelle, mutta käytännön kokemukset kuvataiteen opetuksesta yläasteella ja lukiossa olivat oman kouluaikanani syntyneen mielikuvan varassa. Toisaalta oppilaitos oli tuttu oma koulu, missä kävin yläasteen ja lukion. Myös moni työkaverini oli entinen tuttu opettajani. Se varmaan pehmensi työelämäni alkumetrejä.
Kahden vuoden sijaisuuden päättyessä tuli eteen kysymys, mitä nyt teen elämälleni. Oli kova halu koettaa omia siipiään, ja niin pakkasin tavarat ja Rovaniemeltä lähti ruskea Saab 99 road movie -tapaan etsimään uutta käännettä elämään. Vapauden tunne oli päällimmäisenä, vaikka myös vastuu painoi nuorena isänä. Matkamme eteni Oulun, Kajaanin ja Joensuun kautta Lappeenrantaan asti. Etelä-Karjalasta löytyi mahdollisuus kuvaamataidon tuntiopettajan pestiin.
Vuodesta 1985 alkanut työurani jatkui vuoteen 2026 saakka. Toimin sekä tuntiopettajana, että myöhemmin kuvataideopettajan virassa. Pätevyyden kuvataideopettajan virkaan sain opiskeltuani täydentävät opinnot Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteen opetuksen linjalla 1995.
Kaikki alkoi piirtämisestä
Miten kuvisopeksi tullaan? Tähän löytyy varmaan monta eri versiota. Omalta kohdaltani voi puhua sattumien sarjasta elämässäni, jotka ovat johtaneet aina askel askeleelta kohti tätä ammattia. Tärkein seikka matkassa kohti opettajuutta on ollut kuvan tekemisen vahva läsnäolo sen eri ilmaisumuodoissa läpi elämäni ja varsinkin lapsuudessani ja nuoruudessani.
Koen olleeni visuaalinen lapsi jo varhaisesta lapsuudestani. Ensimmäisiä muistikuvia kuvantekemisestä sijoittuu aikaan, kun olin kolmevuotias. Ruutupaperi houkutteli piirtämään ruutujen sisään ympyröitä. Niitä pirtäesså muistan prosessin aikana ilmestyvän paperille erilaisia rakennelmia, esimerkiksi lumilinnoja. Usein kuitenkin jatkoin työtä edelleen, kunnes paperi tuli täyteen ympyröitä. Näitä täysiä sivuja syntyi lukuisia.
Kansakoulun toisella luokalla opettajamme oli jäämässä eläkkeelle. Eräällä kuvistunnilla joku koulun opettajista tuli kohdalleni, ja pyysi minua maalaamaan taulun läksiäislahjaksi opettajallemme. Silloin sain ensimmäisen kerran käyttää tuubivärejä ja maalata työn kovalle pohjalle. Tein maiseman. Ilmeisesti olin kiinnittänyt opettajien huomion visuaalisesti taitavana oppilaana.
”Joka taidetta opettaa, se taidetta lopettaa”
Tämän lainauksen lausui rakas työkaverini ja ystävä Raili Myllärinen. Hän toimi toisena kuvisopettajana Lappeenrannan Armilan koulussa. Ja tottahan se oli myös omalta kohdaltani. Opetustyö kuvataiteessa on joka aamu varsinainen tabula rasa. Ei ole oppikirjaa, jonka mukaan etenet työssäsi. Usein vastaat yksin aineesi opetuksesta koulussasi. Oppimateriaalinkin joudut paljolti itse luomaan. Ryhmät ovat laidasta laitaan, niin taidoissaan kuin asenteissaan. Huomasin, että opetustyön myötä oman taiteeni tekeminen hiipui minimiin.
Toisaalta oivalsin myöhemmin, että työssäni pääsin oikeastaan purkamaan omaa luovaa potentiaaliani vastaavasti oppilaisiin ja työn haasteisiin. Etuna oli myös työn vahva itsenäisyys. Mikäli työn puitteet ovat kunnossa, voit saada mahdollisuuden toteuttaa vahvasti omaa näkemystäsi siitä, mitä on kuvataideopetuksen merkitys oppilaille ja potentiaali oppilaitokselle. Omalta kohdaltani olen saanut aina tukea työssäni viisailta esimiehiltäni ja kollegoiltani.
Pitäisikö olla huolissaan?
Kädentaidot tuntuvat olevan katoava kansanperinne. Taito- ja taideaineiden kohtalo on olla maksumiehenä eri muutosprosessien toteutuksessa. Tuntijakouudistusten tuloksena pakollisuutta taito- ja taideopetuksessa on vähennetty ja valinnaisuutta vastaavasti laajennettu koskemaan monenkirjavaa opetusta ohi taitai-aineiden. Kilpailu tunneista on taideopettajalle nykyään arkea. Kuitenkin juuri käsillä tekeminen on taitai-aineiden ytimessä. Myös neurologinen tutkimus puoltaa oppimisessa ja luovuudessa itse käsillä tekemisen tärkeyttä. Mieti jo pelkästää sanoja käsittää, käsite ja käsiala!
Tabletti, läppäri, älytaulu ja dokumenttikamera… elämämme on digitalisoitu niin kotona kuin koulussa. Toki laitteet ja internet ovat helpottaneet osaltaan arkeamme, mutta asialla on myös varjopuolensa. Yleisesti puhutaan lisääntyneestä yksinäisyydestä, nuorten ahdistuneisuudesta ja infoähkystä. Vuoden 2016 OPS:n yhtenä tavoitteena oli kiireetön koulu. Miten se toteutui käytännössä? Kuluneen kymmenen vuoden aikana vauhti on vain kiihtynyt. Nykynuoret ovat sellaisen visuaalisen tarjonnan tykityksessä, että yksilön vastaanotto on täysin tukossa. Pahimmassa tapauksessa oppilas on kuin tyhjän paperin vankilassa, ja tarvitsee konkreettisen mallin alkuun päästäkseen omassa kuvan tekemisessään.
Kuvassa yhteisötaideteos Huolitakit KEKE-leirikoulun tuotoksena. Takit on tapetoitu ilmastomuutokseen liittyvillä artikkeleilla.
Kuva: Raimo Alaraatikka
Onko tulevaisuutta olemassa?
Vuonna 2026 maailman ylikulutuspäivä oli WWF:n mukaan 30.7. ja tilastot osoittivat samalla nuorten luottamuksen tulevaisuuteen Suomessa romahtaneen. Olen ollut mukana kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuksessa koulussa ja kuntatasolla Lappeenrannassa 2000-luvun alusta alkaen. Nuorten ilmastoahdistus on todellisuutta. Ympäristöasiat ovat profiloituneet vahvasti luma-aineiden asiaksi. Täten tietoa planeetan uhkaavasta tilasta kyllä riittää nuorille.
Tunnepuoli ongelmista taas on jäänyt heikolle hapelle. Tässä on taitai-aineiden paikka. Konkreettisen tekemisen kautta yksilö kokee voivansa vaikuttaa tulevaisuuteensa. Tuore ympäristökasvatuksen teoria – planetaarinen sosiaalipedagogiikka – painottaa ensimmäisen kerran vahvasti taiteen merkitystä kestävän tulevaisuuden luomisessa. Varsinkin yhteisötaide avaa tähän todellisen toimintamahdollisuuden. Avautukoon tästä valoisa näkymä aineemme merkitykseen tulevaisuuden koulussa!
Kuvassa oppilaat rakentavat mosiikkikompassia uuden koulumme pihalle. Yhteisötaideprojektin materiaali on peräisin vanhan koulun ulkoseinän kaakeleista. Projektiin osallistui yli sata oppilasta sekä Kaakon Taiteen kuvanveistäjä Reetta Lipponen.
Kuva: Raimo Alaraatikka
