Jos olisin piikikäs, sanoisin, että kävin kesällä Berliinin biennaalissa, jotta kenenkään muun ei tarvitse. Viime kerralla kolme vuotta sitten olin vaikuttunut, tällä kerralla en. Silminnähtävä ero edelliseen editioon oli, että budjetti tuntui loppuneen kesken, tai ehkei sitä kunnolla ollutkaan missään vaiheessa. Ehkä syynä on Saksaakin vaivaava taidevastainen politiikka ja kulttuurileikkaukset? Vähän hävettää, mutta huomasin kaipaavani edes yhtä biennaaleille tyypillistä överi-installaatiota, kansikuvateosta, vahvan visuaalisen muistijäljen jättävää maamerkkiä. Nyt sellaista ei ollut.
Biennaali kääntää viime vuosien suurnäyttelyiden tapaan katseen vahvasti globaaliin etelään. Teoksissa on monenlaisia sorron ja väkivallan muotoja ja seurauksia, kuten pakolaisuutta. Niiden käsittelemistä kukaan näyttelyssä vieraileva voi tuskin pitää huonona asiana. En kuitenkaan ole varma, tekeekö niille parhaiten oikeutta biennaalin tapa esittää ne.
Kun mietin neljään eri lokaatioon levittyvää biennaalia kokonaisuutena, tuntuu kuin pieneen huoneeseen olisi kutsuttu kymmeniä ihmisiä, joilla on valtavasti tärkeää sanottavaa, ja he kaikki olisivat puhuneet samaan aikaan. Kaikki kyllä saavat asiansa sanotuksi, mutta tuleeko kukaan kuulluksi? Mukana oli esimerkiksi useita pitkiä videoteoksia, jotka olivat kuin luentoja kameralle. Ne olivat esillä pienehköillä ruuduilla kuulokeparin (ja vain yhden tuolin) kanssa, aivan kuin kenenkään ei oikeasti olisi edes tarkoitus katsoa niitä kunnolla, kunhan ne vain ovat mukana. Joku (kuka?) voi laittaa raksin ruutuun: olemme huomioineet tämänkin asian.
Näyttelyssä inhimilliset tragediat seuraavat toisiaan. Avautuakseen lähes jokainen teos edellyttää, että lukee sen yhteydessä olevan, varsin pienellä fontilla kirjoitetun puolen sivun tekstin. Teosten kohtaaminen tarkoittaa jatkuvaa uudelleenorientoitumista: siirtymistä toiseen paikkaan, kulttuuriin ja aikaan. Tämän vuoksi teokset jäävät toisistaan irralleen. Taiteilijoiden määrää olisi voinut supistaa, jolloin teosten määrä per taiteilija olisi voinut olla suurempi. Toki nytkin joiltakin taiteilijoilta oli useampia teoksia.
Tietysti biennaalissa oli myös hyviä yksittäisiä teoksia. Yksi sellainen oli Mila Panićin Big Mouth (2025), komediaklubiksi installoitu tila, jossa on kuusi komedia-iltaa biennaalin aikana. Komedia ja taide ovat näyttäytyneet itselleni aiemmin toisilleen etäisinä (miten modernistinen tapa ajatella, nyt huomaan!). Teos on hieno esimerkki nykytaiteen rajojen jatkuvasta uudelleenmäärittelystä, ja olisin mielelläni nähnyt teokseen kuuluvan show’n.
KUVA Mila Panić: Big Mouth (2025)
Mitä huumoriin tulee, biennaalista poistuessani ajattelin sen kaipaavan lisää juuri sitä kokonaisuutta keventämään. Tarkemmin ajatellen huumoria kyllä oli mukana, esimerkiksi Helena Uambemben mainiossa videoteoksessa How To Make a Mud Cake (2021/2025). Siinä lasten hiekkakakkuleikit kohtaavat arkisen rupattelun, aiheena Etelä-Afrikan apartheid. Mutta koska huumori yhdistyi näyttelyssä niin painaviin teemoihin, se värjäytyi varsin mustaksi, ollen kaikkea muuta kuin kevyttä.
KUVA Helena Uambembe: How To Make a Mud Cake (2021/2025)
Se, mitä itse asiassa kaipasin, olikin teokset, jotka luottaisivat visuaalisuuden voimaan – nyt biennaalin luotto siihen ei tuntunut korkealta. Toimivaa olisi ollut sijoitella väliin teoksia, jotka avautuisivat ilman teoksen kulttuurisen kontekstin syvää tuntemusta. Tuntui kuin biennaali yrittäisi sanoa, että mitään pienintä yhteistä jaettavaa ei ole mahdollista löytää globaalilla tasolla, vaan kaikki on ajallisesti ja paikallisesti sitoutunutta. Tästä olen eri mieltä.
Globaalien kertomusten joukosta löytyi myös jotain lokaalia. Yksi biennaalin lokaatiosta on vanha oikeustalo Lehrter Straßella. Oikeustalo näyttelytilana on konseptina kiinnostava, mutta rakennuksesta oli käytössä vain kaksi alinta kerrosta, jotka näyttivät joskus 1900-luvun loppupuolella tehdyn remontin jäljiltä geneerisiltä toimistotiloilta. Oletan, että talossa on jonkinlainen suurempi sali istuntoja varten, mutta se ei ollut biennaalin käytössä. Plussaa kuitenkin Anna Scalfi Eghenterin teoksesta Die Komödie! (The comedy!)(2025), joka liittyi talossa 1916 käytyyn oikeustapaukseen, jossa Karl Liebknechtia syytettiin sodanvastaisesta protestoinnista. Nyt Liebknechtin ajatukset lentelivät punaiselle paperille painettuina vapaina ympäri tilaa.
Biennaalin tuotannollisia haasteita kuvaava oli, että näyttelyn kartassa oikeustalon takapihalle oli merkitty kahvila, mutta sieltä löytyikin vain pieni puinen pöytä, jonka ääreen oli kaiken lisäksi vaikea päästä. Karvas pettymys, aikamme kulttuuripolitiikan kuva vai sittenkin taidetta?
Berlin Biennale 14.6.–14.9.2025
Useita lokaatioita
Kuratoinut kuraattori Zasha Colah & apulaiskuraattori Valentina Viviani
ARTIKKELIKUVA Mila Panić: Big Mouth (2025)
Kuvat ©Heikki Heinonen
