”Tykkään ilmaista tunteitani muotoilemalla äänettömästi”
On syksyinen perjantaiaamu 8. luokkien valinnaisen kuvataiteen tunnilla, ja oppilaat ovat saaneet tehtäväksi muotoilla savesta omaa oloaan kuvaavan tunnenuken. Nukelle on annettu nimi, ja sille on valittu värillinen silkkipaperi, jolla on sekä symbolinen että käytännöllinen merkitys. Väri edustaa sitä, mitä nukke juuri nyt tarvitsee, joko henkisesti tai fyysisesti. Viitoiksi, tyynyiksi ja peitoiksi muotoutuvan paperin on tarkoitus suojata paitsi kosteaa nukkea myös sen ympäristöä, sillä seuraavaksi nukke lähtee luojansa kanssa etsimään koulun tiloista itselleen turvapaikkaa.
Väreistä suosituimmiksi valikoituvat sininen ja vihreä, rauhoittavuutensa ja luonnonläheisyytensä vuoksi, kuten luen myöhemmin oppilaiden vastauksista harjoituksen sisältöä purkaviin kysymyksiin. Vetovoimaisiksi paikoiksi osoittautuvat erilaiset nurkat ja ikkunalaudat, joilta aukeaa tänä aamuna näkymä sateiseen maisemaan. Iloa ja surua samanaikaisesti ilmentävä nukke on asetettu peilin eteen, siinä toivossa, että heijastava pinta auttaisi sitä tietämään, mitä se kulloinkin haluaa tuntea. Mutta, kuten nuken tekijä kirjoituksessaan toteaa, peili ei pysty valitsemaan nuken puolesta sen tunteita.
Tämä tulkinta heijastelee taideterapeuttista lähestymistapaa kuvantekemiseen: intuitiivisesti ja ilman taiteellisia päämääriä kehkeytyvä työ on kuin taikapeili, jonka avulla tekijä voi saattaa ajatuksensa ja tunteensa näkyviin, tiedostetuiksi, tunnustetuiksi ja jaetuiksi. Aina peilin vastaus ei ole yksiselitteinen, mutta toistuvasti muistutan oppilaita, että vain tekijällä itsellään on viime kädessä valta määritellä, mitä työ ns. esittää. Tällä menetelmällä luotuja töitä ei analysoida tekijän intentioiden, vaan tarkastelijassa heräävien tunnereaktioiden tasolla. Harjoittelemme tätä laittamalla kunkin työn yhteyteen ”vieraskirjaksi” paperin, johon kukin ryhmäläinen kirjaa lyhyesti, välillä jopa yhdellä sanalla, mitä kukin työ herättää itsessä. Kuva on siis tunnepeilauksen väline jossa voi nähdä heijastuksen itsestä, se ei ole tekijänsä sormenjälki.
Kuvattu harjoitus on osa kehittämääni kuvataiteen soveltavaa Meneeks tunteisiin -valinnaiskurssia. Opiskeltuani runsas vuosikymmen sitten työni ohessa taideterapeutiksi, tein ensimmäiset kokeiluni taideterapeuttisten menetelmien soveltamisesta kuvataiteen opetukseen silloisen valvontaluokkani kanssa. Kirjoitin tuosta kokemuksesta Stylukseen (1/2015). Taideterapian menetelmiä hyödyntävän omakuva-työpajan keskeinen teema liittyi itsetuntemuksen vankistamiseen ja oman identiteetin hahmottamiseen kuvailmaisun keinoin. Vahvana tausta-ajatuksenani oli itsetuntemuksen yhteys oppimiseen, vuorovaikutukseen muiden kanssa ja ryhmässä koettuun turvallisuuteen. Kuten Meneeks tunteisiin -kurssilla, ensimmäiseen taideterapeuttisia menetelmiä hyödyntäneeseen omakuvatyöpajaani osallistuneet olivat 8. luokkalaisia, jotka kokevat monen tasoista tunneturbulenssia henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti haastavassa kasvun vaiheessaan.
***
Kuluneet vuodet ovat tuoneet kouluihin enemmän tietoisuutta tunteiden kaikkiallisesta vaikutuksesta ja poikineet vaatimuksia tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisesta omana oppiaineenaan. Suhtaudun tähän ristiriitaisesti, sillä nähdäkseni jokainen arkinen tilanne kouluympäristössä on noiden taitojen kenttäharjoittelua, jota myös elämäksi kutsutaan. Samalla tiedostan, että monen lapsen ja nuoren itsesäätelyssä ja sosiaalisissa taidoissa on vakavia puutteita, mikä selittyy mielestäni – kaiken muun ohella – aggressiivisella ajanhengellä. Koulujen tunne- ja vuorovaikutuskasvatus on vielä jäsentymätöntä, ja pitkälti yksittäisten opettajien valmiuksien ja vihkiytyneisyyden varassa.
Itselleni tutuin ympäristö, aineenopettajuuteen perustuva yläkoulu, on tästä näkökulmasta haavoittuvainen ja rakenteellisessa jäykkyydessään haastava taho vastatakseen näihin tarpeisiin. Voiko ”riviopettajalta” vaatia aineenhallinnan lisäksi myös asiantuntemusta murrosikäisten tunnesäätelyn ohjaamisessa, kun joukossa voi olla jopa psykiatrisen avun tarpeessa olevia oppilaita? Vaikka opettajille tarjottaisiinkin aiheesta täydennyskoulutusta, voiko oppilaantuntemus kehittyä kyllin syvälliseksi jatkuviin siirtymiin ja oppiainelokeroihin perustuvassa järjestelmässä?
Voisiko ratkaisu sittenkin löytyä jo olemassa olevien oppiaineiden sisällöistä ja tavoitteista? Nähdäkseni on ainakin kaksi ainetta – kuvataide ja terveystieto – joiden potentiaali tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisessa on alikäytöllä. Kuvataiteella ja terveystiedolla on perusopetuksen opetussuunnitelmassa määriteltyjen piirteidensä ja tavoitteidensa perusteella useita yhtymäkohtia, kuten kokemuksellisuus, moniaistisuus, toiminnallinen ja tutkiva oppiminen sekä identiteettien rakentumisen tukeminen ja oppilaan itsetuntemuksen lisääminen. Valitettavasti molempien tuntimäärät ovat tähän tärkeään tehtävään nähden varsin niukat.
Kuvataiteen lisäksi olen pätevöitynyt terveystiedon opettajaksi. Tutkin terveystiedon aineopintoihin kuuluneessa kehitysprojektissa keväällä 2024 taideterapeuttisten menetelmien soveltuvuutta yläkoulun terveystiedon opetukseen. Olin pilotoinut tutkimiani terveystiedon oppimistavoitteisiin muokattuja harjoituksia aiemmin kuvataideopetuksessani. Yhdessä harjoituksessa tunteille, kausiflunssille ja pandemioille keksittiin personifikaatioita ja tähyttiin toiveikkaina tulevaan, suunnittelemalla muistomerkkejä jo selätetylle koronalle. Minä minä maan kartta -tehtävässä taas tutkittiin identiteetin osatekijöitä ja kollaasitekniikan mahdollisuuksia.
Projektin yhteydessä kartoitin tutkimuksia, jotka käsittelevät mm. koulunkäynnin yhteyteen integroitua taideterapiaa, sekä taiteellisen tai terapeuttisen työskentelyn vaikutusta nuorten sosioemotionaalisten taitojen kehittymiseen. Terapiaan kuuluvien elementtien tuominen koulun kontekstiin edellyttää eritystä eettistä pohdintaa ja perusteluja, jotka nojaavat sekä kokemukselliseen että tutkimukselliseen tietoon. Käyttämissäni lähteissä taideterapeuttiset menetelmät edustivat reunaehdoistaan huolimatta enemmän mahdollisuutta, kuin uhkaa.
Olennainen ja korostettava ero varsinaiseen taideopetukseen nähden on, ettei taideterapeuttisella työskentelyllä ole varsinaisia teknisiä tai ilmaisullisia tavoitteita, eikä lopputuloksia arvioida taiteellisten ansioiden perusteella. Näen tässä yhteyden tutkivaan oppimiseen, jossa esitetyt kysymykset ovat avoimia, eikä tieto ole valmiina, vaan sitä rakennetaan oppimisen matkalla, joka on tärkeämpi, kuin sen pohjalta syntyvä tuotos. Erityisen tärkeää on tiedostaa käsitteellinen ja käytännöllinen ero varsinaisen terapian ja terapeuttisuuden välillä. Tätä korostettiin myös KUVIS ry:n Kuvis x Mieli -koulutushankkeeseen kuuluneessa Turvaa luova tila -koulutuksessa, johon osallistuin Helsingissä syksyllä 2023.
Terapeuttisen työskentelyn päämääränä on useimmiten ryhmäyttäminen ja turvallisen, luovan oppimisilmapiirin luominen. Tavoitteena ei siis ole oppilaan ”parantaminen”, vaan antaa korkeintaan virikkeitä itsehoitoon siihen sopivilla luovilla menetelmillä. Katson, että yhteinen kokemus uudesta, erilaisesta ja oudostakin opiskelusta voi myös toimia lämmittelynä ja johdatuksena ymmärtävään oppimiseen ja tutkivaan työskentelyyn. Kuvataiteen opetuksessa taideterapeuttisilla menetelmillä voidaan laskea suorituspaineita, kun hallitsevan käden sijaan vaihdetaankin heikompaan, tai työskennellään tuntoaistin varassa, työhön katsomatta tai kokonaan silmät kiinni. Taideterapeuttiset menetelmät voivat olla tapa toteuttaa toiminnallista, eri aistit ja tunteet huomioivaa ja niitä hyödyntävää oppimista. Se mahdollistaa osallistumisen myös kielellisistä haasteista kärsiville oppilaille, kunhan varmistetaan, että oppilas on ymmärtänyt toiminnan tarkoituksen.
Tällaisessa työskentelyssä opettajan tulee ennakoida ryhmäkohtaisesti, kuinka strukturoidusti vapaata ja toiminnallista työskentelyä ohjataan. Tehtävänannoissa oppilaalle on varattava mahdollisuus säädellä itse, kuinka syvälle hän työskentelyssään menee, sekä luotava liikkumavaraa sen suhteen, miten kukin kutakin aihetta käsittelee – tai on käsittelemättä. Kukaan tähänastisille kursseilleni osallistuneista ei ole käyttänyt vapautta väärin, ja olen myös pyrkinyt madaltamaan osallistumisen kynnystä puhumalla yhteisesti omien rajojen kunnioittamisen puolesta.
***
Palataan kuvataideluokkaan, jossa joulu on jo ovella, ja lukukausi lähenee päätöstään. Koska kyseessä on vain puoli vuotta kestänyt kurssi, oppilaat saavat siitä vain suoritusmerkinnän. Tämä onkin ohjannut merkittävästi työskentelyä: numeerinen arviointi ei olisi tämänkaltaisen työskentelyn hengen mukaista. On aika käydä kurssia yhdessä läpi. Kurssilomakkeessa kysyn myös, mitä oppilas on oppinut. Yksi kirjoittaa, että hän on ”oppinut paljon rauhoitustekniikkoja ja harjoitellut niitä tekniikkoja, joita käytettiin tunneilla.”
”Olen oppinut, että on ok tuntea erilaisia tunteita, vaikka ei haluaisi”, kirjoittaa toinen oppilas, jonka nukke etsi turhaan vastauksia peililtä. Käsittelimme marraskuussa kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita ja kulttuurisia käsityksiä Hugo Simbergin Kuoleman puutarhan ja Juho Rissasen Isän kuolema -teosten avulla. Eräs oppilas kertoo oppineensa tämän kautta mitä muut ajattelevat kuolemasta. Toinen kertoo tarkemmin erittelemättä oppineensa tunnetaitoja.
Monen mieleen on jäänyt tehtävä, jossa käsiteltiin vihaa savea leipomalla tai runnomalla. Frida Kahlon värikäs, kivulias elämäntarina havainnollisti resilienssin käsittettä, ja maalasimme hänen teoksensa Arbol de la esperanza mantente firme inspiroimia toivon puita. Tehtävä myös päätti kurssin, ja sen materiaalina sai käyttää ja hyödyntää haluamallaan tavalla kaikkia aikaisempia töitä. Tämä tehtävä sai useamman maininnan, kun kysyn koko kurssin suosikkityötä.
Taideterapeuttinen työskentely on outoudestaan huolimatta tuntunut yhden oppilaan mukaan ”hyvältä ja opettavalta, koska opin paljon uutta tietoa”, ja kurssille osallistuneet ovat palautteiden perusteella olleet kokonaisuuteen tyytyväisiä. Itselleni se on ollut tärkeä ammatillisen kehittymisen ja vaikuttamisen väylä, jolla olen voinut tarjota oppilailleni syvällisemmän näkökulman kuviin niin tekijän, niiden jakajan, tulkitsijan että vastaanottajan rooleissa.
