Maisterin opinnäytteessäni pohdin nykyajan suorituskeskeisyyttä ja taiteellisia menetelmiä sen vastaisena välineenä. Kokeilin vaihtoehtoisia olemisen tapoja uusliberalistisessa tehokkuutta ja kilpailua vaalivassa kulttuurissa, mikä näkyy monilla elämän osa-alueilla. Esimerkiksi taidekentällä se näkyy jatkuvana kilpailuna apurahoista ja näyttelyajoista. Aihe nousi keskeiseksi opinnäytteestäni oman suorituskeskeisen ja luovuutta rajoittavan ajatteluni vuoksi ja päätin löytää hankaluuksiini ratkaisuja.
Miten taidekasvattajana voin tukea suorituskeisyyden kuormittamaa taiteen äärellä? Voisiko kuvataiteen opetus ja ohjaus toimia vastineena suorittamiselle siten, että löytäisimme leikin ja ilon jo matkalla tuntemattomaan päämäärään? Vaikka päämäärä on tuntematon, tehdessä opitaan havainnoimaan prosessia ja olemaan läsnä, mikä on itsessään tärkeää, koska sitä kautta yhteys itseen ja ympäröivään syvenee. Mikä todellisuudessa estää meitä nauttimasta taiteen tuottamisesta ja tekee siitä kivuliasta ja vaikeasti lähestyttävää? Omaa luovuuttani rajoittaa liian itsekriittinen mieli.
Tutkimuksessani pureuduin taiteelliseen prosessiin ja kokeilin uudenlaista praktiikkaa saadakseni objektiivisemman kuvan siitä, miten voisin lähestyä taiteellista prosessia luomatta itselleni turhia pelkoja ja esteitä. Käytin tutkimuksessa jälkilaadullista lähestymistapaa. Tutkimuskysymyksiksi hahmottuivat lopulta seuraavanlaiset pohdinnat: Millaisia toisin tekemisen tiloja ja mahdollisuuksia ajattelun nyrjäyttäminen ja praktiikan muuttaminen voivat mahdollistaa, millaisia vastarinnan muotoja taiteellinen prosessi voi luoda, millä tavoin uusmaterialistinen ajattelu voi muuttaa hahmottamista nyt ja tulevaisuudessa ja onko taiteellisen tutkimuksen havaintolähtöinen, kehollinen, aistinen ja jälkilaadullinen tiedon muodostus vähemmän arvokasta kuin muunlaisen tutkimuksen?
Valmistumiseni jälkeen eräs perhe osallistui järjestämälleni lyhyelle keramiikkakurssille. Kurssilla oli tarkoitus rakentaa itselleen vapaamuotoinen voimaolio. Ensimmäisen kurssikerran edetessä huomasin aikuisen osallistujan ahdistuvan suuresti tehtävänannosta. Vaikka kaikki kurssilaiset olivat keskenään hyvinkin tuttuja, jokin esti osallistujaa vapautumasta ja kokeilemasta saven kanssa. Osallistuja vaikutti turhautuneelta ja lopetti työstämisen. Ohjasin hänet lempeästi kokeilemaan mitä tapahtuu, kun saviköntin paiskaa pöytään tai puristaa sormien välistä. Ohjasin häntä myös kokeilemaan miltä tuntuu muotoilla savea silmät kiinni. Tämä jollakin tavalla laukaisi kurssilaisen “blokin” ja hän innostui aikaansaannoksistaan ja teki lopulta monta oliota, joista vaikutti olevan hyvinkin ylpeä.
Joskus tila kritiikittömyydelle syntyy vain päämäärättömästä kokeilusta ja siihen apuna on kontrolloimaton väline tai kontrollia heikentävä metodi. Opiskeluaikoinani pääsin kokeilemaan taideterapeuttisia menetelmiä Mimmu Rankasen opettamalla Aalto-yliopiston avoimella Taideterapian perusteet -kurssilla vuonna 2015. Kokeilimme erilaisia menetelmiä itse. Terapeuttisuus menetelmissä syntyi siitä, että taiteelliseen tekemiseen syvennyttiin kehollisin harjoituksin, jolloin aistit herkistyivät ja oli helpompi keskittyä nykyhetkeen. Välineet olivat vaikeasti kontrolloitavissa ja niiden hallittavuutta rajoitettiin esimerkiksi rajoittamalla näkökykyä tai piirtämällä heikommalla kädellä tai jollakin muulla taiteen tekemiseen tottumattomalla kehonosalla. Vaikka yritin alussa kovasti, kilpailu muiden kanssa ei onnistunut. Muiden työskentelyyn ei keskitytty, töitä ei vertailtu eikä töitä ollut välttämätöntä edes näyttää muille. Minulle kokemus oli valtavan hyödyllinen. Opin tarkkailemaan tekemiäni teoksia myötätunnolla ja mielenkiinnolla. Virheet eivät tuntuneet samalla tavalla virheiltä ja niitä oli helpompi sietää.
Haluan kuvataiteen ohjauksen luovan tilaa ja vastarintaa kulttuuria leikkaavalle uusliberalismille. Toivon taiteen tekemisen ja kokemisen mahdollistavan kokemuksen siitä, että olemista voi olla ilman kilpailua, jatkuvaa kasvua ja kehitystä. Joskus huomion voi kiinnittää täysin epäolennaisilta vaikuttaviin asioihin ja silti löytää jotakin uutta ja kiinnostavaa. Taiteen kanssa höplätessä ja hallinnantunteesta hellittäessä saattaa yllättää itsensä ja saada kiinni jostakin, mistä ei koskaan osannut unelmoidakaan. Ja joskus sitä voi vain höplätä, eikä tarvitse löytää yhtään mitään.
……..
Petra Aaltolan opinnäyte on ladattavissa osoitteesta https://aaltodoc.aalto.fi/items/91e93fcf-dc7c-423d-9535-922a3e0f020d.
Artikkelikuva: Petra Aaltola, Levon päällä käy vaimea kuhina, 2023. Kuvaaja: Rasmus Mäkelä, myös kirjoittajakuvan.
