Arviointi kiinnostaa meitä ja monia muitakin. Sen koetaan olevan hankalaa, ja etenkin viralliset arviointiohjeet tuntuvat olevan usein hyvin ympäripyöreitä. Monesti kuvataiteen opettajat joutuvat itse kehittämään tehtäväkohtaiset arviointikriteerit yhteisen linjan puuttuessa. Kuvataiteen vapaus, mutta myös haastavuus kiteytyy usein opettajan itse suunnittelemiin tehtäväkokonaisuuksiin. Kokemuksiemme perusteella opettajat luottavat paljon omaan intuitioonsa arvosanoja antaessaan ja osittain ymmärrämme sen pitkän kokemuksen ja kiireen näkökulmasta. Mutta onko se välttämättä oikeudenmukaista, jos se ei pohjaudu ennalta annettuihin arviointikriteereihin? Tästä ajattelusta syntyi ajatus koe-kontrollitilanteesta, jossa kaksi ryhmää arvioisivat teoksia kahdella eri arviointivälineellä: ensivaikutelmaan perustuen tai nojaten annettuihin arviointikriteereihin.
Tutkimukseemme osallistui 18 Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen maisterivaiheen opiskelijaa. Heidät jaettiin kahteen ryhmään: ryhmä A arvioi teoksia tehtäväkohtaisilla arviointikriteereillä ja ryhmä B arvioi teoksia ensivaikutelman perusteella. Teoksia oli 10, jotka saimme Jennin pitämältä iltapiirustuskurssilta nimeltään Olentopaja. Arviointikriteerit suunnittelimme itse teosten tehtävänantoon sopivaksi ja peruskoulun opetussuunnitelman 2014 päättöarviointiin perustuen.
Koetilanteessa ryhmät olivat eri tiloissa: ryhmä A jäi Jennin kanssa ensimmäiseen luokkaan ja ryhmä B lähti Veeran kanssa toiseen luokkaan. Molemmat ryhmät saivat tietää tehtävänannon, jossa tehtävänä oli suunnitella olento, joka sopisi sattumanvaraisesti annettuun ympäristöön. Ryhmä A sai avukseen arviointikriteerit, joiden perusteella heidän tuli antaa arvosanat teoksille ja ryhmän B tehtävänä oli antaa arvosana vain oman ensivaikutelman perusteella. Molemmilla ryhmillä oli ensin mahdollisuus nähdä teokset peräjälkeen projisoituna kokonaiskuvan saamiseksi, ja sitten kaksi minuuttia aikaa pysähtyä jokaisen teoksen kohdalla ja antaa numeroarvosana ja kirjata mahdolliset perustelut.
Oletuksemme tuloksista oli, että ryhmän A antamat arvosanat olisivat paljon yhdenmukaisemmat kuin ryhmän B juuri arviointikriteereiden ansiosta. Saamamme tulokset osoittautuivat päinvastaiseksi kuin alkuun ajattelimme. Taulukoimme saamamme arvosanat ryhmä-, osallistuja- ja teoskohtaisesti, ja jo sitä silmäilemällä pystyimme näkemään laajaa hajontaa numeroiden suhteen. Laskimme teosten arvosanoille keskiarvon. Ryhmän B antamat arvosanat, jotka perustuivat ensivaikutelmaan, olivat yhdenmukaisemmat ja korkeammat kuin ryhmällä A. Ryhmän A arviointikriteereihin perustuvissa arvosanoissa oli enemmän hajontaa.
Lähes kaikki olivat perustelleet antamiaan arvosanoja. Ryhmän B jäsenet kiinnittivät perustelunsa suoraan tehtävänantoon. Heidän perusteluissaan korostuivat vahvasti olennon suhde ympäristöönsä, kuinka realistinen olento voisi olla, anatomia ja miten sen ominaisuudet sopivat kyseiseen ympäristöön. Ryhmän A jäsenistä monet pohtivat arviointikriteerien perusteella, miten olento pärjäisi ominaisuuksiensa perusteella ympäristössään. Monet olivat kiinnittäneet huomiota olentojen visuaalisuuteen ja niiden kuvailtiin olevan hauskoja, persoonallisia ja oivaltavia. Monet olivat hyödyntäneet arvioinnissaan teoksissa olleita kuvailevia tekstejä, jotka toivat lisää tietoa olennon ominaisuuksista. Näiden puuttuminen tai niukkuus vaikuttivat arvosanaan.
Koe-kontrollitilanteen jälkeen kysyimme osallistujien mielipidettä ja tuntemuksia tehtävästä. Molemmissa ryhmissä toistui ajan puute, että aikaa olisi voinut olla huomattavasti enemmän. Ryhmä A korosti, että arviointikriteereihin tutustumiseen ja sisäistämiseen ei ollut tarpeeksi aikaa. Osa myös kertoi painottaneensa vain joitain arviointikriteerejä, ja osa oli suoraan unohtanut muutaman. Nimenomaan lyhyt aika oli vaikuttanut vain muutaman kriteerin käyttämiseen ja painottamiseen sekä lyhyeen kommentointiin.
Tapaustutkimuksen luonteen vuoksi saamiamme tuloksia ei voi yleistää eikä irrottaa kontekstistaan. Tuloksistamme on kuitenkin nähtävissä samankaltaisuuksia muun muassa emeritus professori Martti Raevaaran tutkimuksiin (2022, 1994). Hän on myös todennut, että kriteerit eivät välttämättä takaa samanlaista arviointia niin kauan kun sitä suorittavat eri ihmiset. Tässä korostuu arvioinnin subjektiivinen luonne. Jokainen katsoo ja elää maailmaa omasta kokemuspohjastaan käsin, vaikka arviointikriteerit olisivatkin objektiivisia. Ehkä parempien ja tarkempien kriteerien sekä pidemmän tutustumisajan kanssa olisimme saaneet toisenlaisia tuloksia.
Tutkielmamme on saanut meidät ajattelemaan arviointia uudesta näkökulmasta ja pohtimaan, että arviointia ei ole lopulta kuitenkaan mahdollista tehdä täysin samalla tavalla, vaikka kaikilla olisikin samat arviointikriteerit käytössä. Koemme, että tämän tutkielman ja koe-kontrollitilanteen tekeminen ovat auttaneet vahvistamaan ajatusta siitä, että haluaa jatkossakin tuoda arviointia oppilaille näkyväksi ja kertoa mihin se perustuu. Parhaassa tapauksessa arviointiin pystyy ottamaan mukaan oppilaan koko työskentelyprosessin kunhan aikaa on riittävästi ja oppilaita sopiva määrä. Pyrimme myös edelleen siihen, että kuvataidetunnit pysyvät mukavina tekemisen tunteina, jotka luovat hyvinvointia.
Erityiskiitos graduohjaajallemme Mirja Hiltuselle, joka auttoi suunnittelussa ja solmukohtien avaamisessa.
Pro gradun läydät klikkaamalla linkkiä: Haasteena kuvataiteen arviointi: tapaustutkimus arviointikriteerien ja ensivaikutelman vaikutuksista teosten arviointiin
Lainaukset:
Raevaara, M. (1999). Pedagoginen kritiikki: Kuvataidekurssien ryhmäkritiikki Taideteollisessa korkeakoulussa. (Lisensiaatintyö). Taideteollinen korkeakoulu.
Raevaara, M. (2022). Näkökulmia arviointiin kuvataiteen opetuksessa. Teoksessa Ylirisku, H., Härkönen, E. & Vepsä, J. (toim.) (2022). Arvioinnin äärellä: Lukion kuvataiteen arviointia ja lukiodiplomia kehittämässä KAARO-hankkeessa, (s. 40–51). Aalto-yliopisto.
