Kyborgit ovat meille tuttuja tieteiselokuvien fiktiivisinä hahmoina, mutta nykyään kyborgiksi tuleminen on mahdollista myös todellisuudessa. Espanjalaislähtöinen järjestö Cyborg Foundation edistää kyborgiteknologioiden käyttöä aistien ja kykyjen laajentamiseksi sekä kyborgiuden taiteellista ilmaisua. Ruumiseen kytkettyä teknologiaa hyödyntävien taiteilijoiden kyborgius kannustaa erilaisten olemisen tapojen luomiseen, tutkimiseen ja niistä inspiroitumiseen. Siten se myös osallistuu syrjivien rakenteiden purkamiseen sekä erilaisuuden ja moninaisuuden juhlistamiseen – ja jopa ihmisyyden rajojen kyseenalaistamisen.
Suomessa vieraili Atea Focus -tapahtumassa Helsingin Messukeskuksessa lokakuussa 2024 ”maailman ensimmäinen virallisesti tunnustettu kyborgi”. Kyseessä on Neil Harbisson, Isossa-Britanniassa syntynyt ja Kataloniassa kasvanut kyborgi, taiteilija ja aktivisti, joka on tunnettu erityisesti päälaelle asennetusta antennistaan. Harbissonille on diagnosoitu akromatopsia eli synnynnäinen värisokeus, jonka seurauksena hän näkee maailman harmaan eri sävyissä. Isaac Newtonin väriteoriasta inspiroituneena hän kehitti vuonna 2003 yhteistyössä Adam Montandonin kanssa laitteen, joka mahdollistaa näkyvien ja näkymättömien värien havaitsemisen äänien avulla. Antenni muuntaa valon taajuudet äänentaajuuksiksi, jolloin hän voi kuulla värit päänsä sisällä siten, että jokainen värisävy vastaa tiettyä äänenkorkeutta. Vuonna 2004 laite asennettiin pysyvästi kiinni hänen kalloonsa, jonka myötä antenni on ollut osa taiteilijan elämää jo yli 20 vuotta ja vaikuttanut merkittävästi hänen identiteettiinsä, arkeensa ja tapaansa kokea maailmaa.
Paljastettu todellisuus ja rajaseudun olennot
Tarkastelin maisterintutkielmassani Harbissonin sekä kahden kyborgitaiteilijan Moon Ribaksen ja Manel de Aguasin käsityksiä ja kokemuksia kyborgiudesta ja kyborgitaiteesta. Syvennyin pohtimaan, kuinka taiteilijat teknologiaa hyödyntämällä muovaavat tapaansa aistia maailmaa ja siten muuntavat käsityksiään todellisuudesta. He kutsuvat luomaansa tilaa ”paljastetuksi todellisuudeksi”, jossa teknologiaa käyttämällä voidaan ”paljastaa elementtejä, jotka ovat jo olemassa ja ovat aina olleet olemassa, mutta joita me ihmisinä emme koskaan ole voineet aistia”. Harbissonin lisäksi Ribas kykenee aistimaan väreilynä ruumiissaan kaikki maapallolla tapahtuvat maanjäristykset ja Aguas kuulee ilmakehän paineen, lämpötilan ja kosteuden korvien yläpuolelle asennettujen implanttien avulla.
Monet suhtautuvat teknologian ruumiiseen asentamiseen kauhulla ja kyseenalaistavat sen mahdollisia vaikutuksia, mutta heille siinä on kyse oman identiteetin toteuttamisesta sekä syvemmästä yhteydestä luontoon ja muihin lajeihin. Näin he myös haastavat populaariviihteen kuvaa, jossa teknologia nähdään vaikuttavan negatiivisesti ihmisen toimintaan maailmassa. Taiteilijoiden toiminta pohjautuu tieteen ja tekniikan alalla toimivan feministin, tutkijan ja kirjailijan Donna Harawayn ajatteluun. Tunnetussa kyborgimanifestissaan vuonna 1985 hän esittää kyborgin eräänlaisena ”rajaseudun olentona”, joka toimii metaforana ihmisyyden rajojen ja kategorioiden pohtimisessa.
Harbissonille, Ribasille ja Aguasille kyborgius on taidetta, jossa yksilön elämä ja hän itse ovat osana luotua teosta, eräänlaista kyborgiuden performanssia. Harbissonin sanoin: ”kyborgismi on taiteellista itseilmaisua uusien tai laajennettujen aistien kautta, jotka ovat syntyneet kybernetiikan ja taiteilijan ruumiin ja mielen yhteensulautumisesta”. Kyborgitaiteilijan teos on uusi aisti, joka tapahtuu taiteilijan sisällä: kyborgitaiteilijan teos ja yleisö ovat hän itse. Harbisson kuvaa, kuinka oman kyberneettisen elimen luominen on tapa veistää omaa ruumista: ”Ero on siinä, että sen sijaan, että veistetään kiveä, messinkiä tai puuta, me muokkaamme luuta, titaania ja johtoja. Toinen ero on, että veistos on elävä ja vuorovaikutteinen”. Voidaan siis ajatella, että kun taiteilijasta itsestään tulee teos, niin taiteilijan arkipäivästä tulee esitys.
Ymmärrän kyborgitaiteen yhtenä biotaiteen muotona, jossa käytetään elämää ja sen prosesseja taiteellisena välineenä. Jakaakseen kokemuksensa taiteilijat luovat kehon ulkopuolisia teoksia kuten konsertteja, performansseja, kuvia ja musiikkia.
Taiteilijoiden kyborgiuden ytimessä on halu vaikuttaa siihen, miten he aistivat ympäristöään ja siten haastaa ihmiselle normaalina pidettyjä ominaisuusia ja tapoja tulkita todellisuutta. Harbisson kuvaa omaa kokemustaan seuraavasti: ”Kyborgina elämäni kääntyy ylösalaisin, se muuttaa tapaani aistia ja havaita, ja siten jokaista osa-aluetta todellisuudessani”. Aistimista tutkinut sosiologi ja antropologi David Le Breton toteaa, miten maailmaan tullessaan ihminen hankkii omaan yhteisöönsä kuuluvan ainutlaatuisen tavan nähdä, koskettaa, kuulla, maistaa ja haistaa. Ruumis ja aistit toimivat siis välikappaleina suhteessamme maailmaan, mutta aistien välittyminen ihmisen tietoisuuteen tapahtuu pääasiassa symbolisten merkitysten kautta, joita aistihavaintoihin liitetään. Taiteilijoiden kyborgius paljastaa tämän prosessin, kun he liittävät kyberneettisten laitteiden kautta saatuihin havaintoihin uudenlaisia saavat merkityksiä.
Väreihin liitetyt merkitykset
Helpottaakseen värejä näkevän valtaväestön keskellä elämistä, Harbisson on opetellut nimeämään äänet sen mukaa mitä väriä ne kulloinkin osoittavat. Mutta sen sijaan, että Harbisson eläisi tietynlaisen normin mukaan, joka liitetään värien käyttöön tietyissä tilanteissa, hän toimii sen mukaan, kuinka itse kussakin tilanteessa kokee itselleen sopivaksi. Näin hän tulee paljastaneeksi vaihtoehtoisen – ja toisaalta hyvin erilaisen – tavan elää ympäristössä, jonka kaikki muut hänen ympärillään kokevat toisin.
Uuden aistin myötä hänen tapansa pukeutua ja sisustaa on muuttunut. Nykyisin hän valitsee vaatteensa sen mukaan, mikä kuulostaa hänestä hyvälle, eikä sen mukaan, mikä oletetusti näyttää värejä näkevälle hyvältä. Hän mainitsee esimerkiksi, jos menisi hautajaisiin, hän voisi pukeutua mustan sijaan kirkkaan vihreään, siniseen ja punaiseen, sillä kyseinen yhdistelmä kuulostaa hänelle surulliselta mollisoinnulta. Kotinsa eri huoneet hän on maalannut väreillä, jotka merkitsevät hänelle tiettyjä asioita. Lattia on punainen, koska punainen on matalin taajuus ja antaa näin syvän äänen koko taloon. Uloskäynti on vihreä ja soi A-sävelenä, joka on Harbissonin havaitseman äänispektrin keskellä, joten se on kuin viritys ennen ulos menoa. Katto ja seinät ovat valkoiset, jotka merkitsevät hiljaisuutta, joten kun Harbisson makaa selällään hän näkee hiljaisuuden. Makuuhuone on turkoosi, vaaleanpunainen ja violetti, jotka ovat sävelet b, e ja d, muodostaen tilaan viittaavan sanan bed.
Myös tilan kokemus on saanut uusia ulottuvuuksia. Harbisson kertoo nauttivansa suuresti supermarketeissa käynneistä ja kaikista jännittävin käytävä on pesuaineosasto, joka kuulostaa hänelle pop-musiikilta. Sen sijaan metsä on värien puolesta hänelle hyvin rauhaton paikka, sillä monet kasvit sisältävät ultravioletteja sävyjä, jotka Harbisson kuulee hyvin korkeina ja kimeinä ääninä. Kyberneettisen aistin myötä myös taidenäyttelyt muuttuivat Harbissonille konserttisaleiksi, joissa hän voi kuunnella Picassoa tai Warholia, ja eri ruokalajit saivat ominaiset äänensä. Sivuvaikutuksena hän mainitsee, kuinka tietyn ajan kuluttua aisti rupesi vaikuttamaan myös vastakkaiseen suuntaan. Musiikin kuuntelu muuntui erilaisiksi kokemuksiksi väreistä ja hän alkoi havaita tavallisetkin äänet väreinä: ”Puhelimen äänet alkoivat kuulostaa vihreiltä, BBC:n äänet muuttuivat turkooseiksi ja Mozartin kuuntelusta tuli keltainen kokemus, ja jopa ihmisten äänet saivat hallitsevia värejä”. Harbisson kokee käsityksensä maailmasta syventyneen uuden aistinsa myötä, ja tutut asiat ovat saaneet uuden olomuodon. Erityisesti ihmisten kokeminen erilaisten värien ja äänien kautta on vaikuttanut taiteilijaan syvästi.
Äänimuotokuvat – Sound Portraits
Ihmisten kokeminen äänien kautta muodostaa taiteilijan yhden tunnetuimman teossarjansa aiheen, jonka myötä Harbisson on tullut laajemmalle yleisölle tutuksi. Teossarja Sound Portraits koostuu erilaisista äänimuotokuvista, jotka Harbisson luo lukemalla ihmisen silmien, ihon, hiusten ja huulien värit antennillaan ja tuottaa niistä MP3-muodossa kuunneltavan ääniteoksen, joka vastaa kyseisen henkilön äänimaailmaa hänen kuulemansa mukaan.
Tulkitsen, kuinka teos haastaa samalla näköaistin (ja myös laajemmin ymmärrettynä visuaalisen kulttuurin) dominoivaa asemaa suhteessa muihin aisteihin. Le Breton pohtii, miten laajasti käytetty termi ”maailmankuva” (worldview) paljastaa näkemisen hegemonian länsimaisissa yhteiskunnissa, joissa vain visuaalinen havainto tekee maailman mahdolliseksi ja näkemistä arvostetaan ylitse muiden. Harbissonin teos sen sijaan esittää kysymyksen: Kuinka kokemus ihmisen ulkonäöstä voi muuttua, kun näkemisen sijaan yksilö voi kuulla, miltä kasvojen väreistä sävelletty teos kuulostaa?
Harbisson on tekemässä äänimuotokuvaa Apple-tietokoneyhtiön perustajasta Steve Wozniakista. Harbisson kuvailee Wozniakin silmien kuulostavan vihreiltä omenilta.
Harbissonin kanssa tunnettu elektronisen musiikin artisti Moby. Harbisson kuvailee Mobyn kuulostaa hyvin vähäiseltä. Koska Mobylla ei ole hiuksia, hänellä on yksi ääni vähemmän kuin muilla.
Värit eivät kuitenkaan tarkoita Harbissonille samaa kuin värit näkevälle. Kokemukset tietyistä värisävyistä syntyvät osittain erilaisista mielleyhtymistä, jotka muodostuvat väreihin liittyvien samankaltaisten ominaisuuksien suhteista. Harbisson havainnollistaa tätä kuvailemalla, miten lapsena hän keksi erilaisia menetelmiä värien vastaanottamiseksi: ”Minulla oli henkilö jokaiselle värille koska kun pyydät ihmisiä määrittelemään väriä, se on kuin he määrittelisivät enemmän jotain henkilöä kuin fyysistä asiaa. Jos joku sanoi ’punainen’, ajattelin poikaa, joka oli minulle hyvin punainen, kuten intohimon ja aggression ilmauksia”.
Väripartituurit – Colour Scores
Harbisson ei ollut lapsena aivan väärässä kyseisiä tulkintoja tehdessään, sillä samankaltaisia tuloksia saivat myös tutkijat Patricia Valdez ja Albert Mehbrabien vuonna 1994 suorittamassaan laajassa tutkimuksessa, joka koski värien väitettyjä ja todellisia vaikutuksia tunnereaktioihin. Tulokset tukivat käsitystä, että värin kirkkauden ja kylläisyyden suhde emotionaalisiin reaktioihin on vahva ja ennustettava, mutta sen sijaan värisävyjen suhde sellaisenaan emootioihin oli heikko. Värien ja emootioiden suhteista on kuitenkin esitetty paljon väittämiä, joiden luotettavuutta ei pystytä todistamaan. Värejä tutkineen Harald Arnkilin sanoin: ”Varmaa on ainoastaan, että värissä ilmenee jotain keskeistä – ei niinkään itse maailmasta – vaan tavasta, jolla olemme näköaistimme kautta maailmassa”.
Värien ja niihin liittyvien tunteiden epämääräinen, mutta kiehtova luonne tulee esiin Harbissonin luomista väritauluista, tai sananmukaisesti suomennettuna ”väripartituureista” (Colour Scores). Näissäkin teoksissa on kyse ihmisistä, mutta jos äänimuotokuvissa väreistä luotiin ääntä, partituureissa äänet muutetaan väreiksi tiettyjen musiikkikappaleiden tai ihmisten puheiden pohjalta.
Teokset ovat hyvin värikkäitä, symmetrisiä ja graafisia kuvia, joissa lukuisat eri värikerrokset muodostavat kasvavan neliskulmaisen kehikon. Jos Harbisson itse osoittaa antennillaan kuvan värejä aloittaen kehikon sisältä siirtyen rivi riviltä kehikon ulkoreunalle, muodostuu hänen päässään ne äänen korkeudet, joita teokseen liitetty puhe tai kappale sisältää. Samalla kun katsoja tarkastelee teosta, värit yhdistyvät mielikuviin ja mielleyhtymiin teoksen puhujasta ja puhutusta asiasta luoden näin jokaiselle henkilökohtaisen kokemuksen siitä, mikä liittyy nähtyihin väreihin ja niiden yhdistelmiin. Tässä yhteydessä katsojalle voi syntyä konteksti- ja kulttuurisidonnaisia ristiriitoja, kun tietyt värit on totuttu ja opittu liittämään tietynlaisia ominaisuuksia edustaviksi. Jos katsomme esimerkiksi teosta ilmastoaktivisti Greta Thunbergin kuuluisasta puheesta vuoden 2019 YK:n ilmastokokouksesta ja asetamme sen Hitlerin puheesta tehdyn teoksen rinnalle, herää kysymys, miten tieto teosten taustalla olevista henkilöistä värittää tulkintaamme. Vastaus voi olla jokaisen katsojan kohdalla erilainen, mutta kuten Christine Beaudoin toteaa: ”Biotaiteen potentiaali lepää siinä, miten se synnyttää kysymyksiä sen sijaan, että tarjoaisi valmiita vastauksia”.
Väripartituureista yksi teos kiinnitti erityisesti huomioni taiteilijoiden kuvaileman paljastetun todellisuuden kontekstissa. Kyseinen teos on Harbissonin tulkinta John Cagen vuoden 1952 ikonisesta, mutta laajalti kiistellystä sävellyksestä 4’33. Kappale on neljä minuuttia 33 sekuntia kestävä sävellys ilman yhtäkään soitettua ääntä. Cage haastoi teoksellaan pohtimaan kuuntelemisen ja esityksen luonnetta sekä hiljaisuuden merkitystä musiikissa. Toisin sanoen teos osoittaa, että hiljaisuutta – sellaisena miten ihminen on tottunut sen ajattelemaan – ei ole olemassa. Se minkä me kuvittelemme hiljaisuudeksi, on täynnä elämän erilaista kohinaa; omaa hengitystämme, liikettä, huomaamattomia tapahtumia, kaikkia sellaisia asioita, joita emme huomaa ennen kuin keksimme kiinnittää niihin huomion.
Harbissonin luoma väripartituuri John Cagen sävellyksestä 4’33, joka haastaa pohtimaan hiljaisuuden merkitystä. Teoksen pinta näyttää väreilevän, joka johtuu efektistä nimeltä simultaaninen kontrasti. Vaikutus syntyy, kun väripinnat ovat täsmälleen yhtä vaaleat tai tummat, mutta sävyiltään toisistaan voimakkaasti poikkeavat. Ilmiö on sitä voimakkaampi, mitä tiheäkuvioisempia värialueet ovat.
Harbissonille musta ja valkoinen merkitsevät hiljaisuutta, minkä takia kappaleesta tehty väripartituuri on mustavalkoinen nelikulmio, jossa ohuet symmetriset kehät ympäröivät toisiaan kuvan reunoille laajeten. Kuvio aiheuttaa näköhavainnossa eräänlaisen optisen harhan, joka synnyttää väripintojen rajoille värähtelyä, liikettä tai sykähtelyä. Harbisson olisi voinut tulkita saman kappaleen yksivärisenä, pelkkänä mustana tai valkoisena laatikkona, tai hän olisi voinut yhdistellä värejä siten, ettei optista harhaa tapahdu. Sen sijaan kuvaamalla hiljaisuutta harhan aiheuttaman värinän ja jännitteen kautta, paljastaa teos Cagen kappaleen tavoin luomiemme käsitteiden ja todellisuuden ristiriidan.
Taiteilijoiden kyborgius murtaa normatiivisia olemisen ja aistimisen tapoja sekä ohjaa tarkastelemaan maailmaa uusista ei-ihmiskeskeisistä näkökulmista. Harbissonin teokset ehdottavat muun muassa miltä kasvot voivat kuulostaa, miten äänet voidaan värittää ja miltä hiljaisuus voi näyttää. Kyborgius haastaa pohtimaan, mitä kaikkea luonnossa, maapallolla ja avaruudessa jatkuvasti tapahtuu – vaikka me ihmisinä emme olisi siitä tietoisia tai kiinnostuneita.
Enni Myllyksen maisterintutkielma Helsingin yliopiston Alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelmasta valmistui 2024 otsikolla Ihmisyyttä haastamassa: Kyborgius identiteettinä, taiteena ja aktivismina.
Lähteet & kirjallisuus
Arnkil, Harald (2007). Värit havaintojen maailmassa. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Beaudoin, Christine (2021). Remaking (Post-)Human Bodies in the Anthropocene through Bioart Practices. Remaking the Human: Cosmetic Technologies of Body Repair, Reshaping, and Replacement (toim. Jarrín, Alvaro & Pussetti, Chiara). Berghahn Books. 165–186. https://doi.org/10.2307/j.ctv2tsxjjn.13
Cyborg Art (4.9.2023) Taiteilijatoimisto. Henkilökohtainen tiedonanto sähköpostilla, vastaanotettu 2.9.2023.
Cyborg Foundation (2024). Verkkosivu. https://www.cyborgfoundation.com/
Donahue, Michelle Z. (2017). How a Color-Blind Artist Became the World’s First Cyborg. National Geographic. Julkaistu 3.4.2017. https://www.nationalgeographic.com/science/article/worlds-firstcyborg-human-evolution-science
Finn, Kevin (Ei pvm.). Neil Harbisson –The art of being a cyborg. DESIGNerd. Noudettu 13.9.2023 osoitteesta: https://designerd.info/archive/neil-harbisson- the-art-of-being-a-cyborg-3/
Haddow, Gill. (2021). Embodiment and everyday cyborgs: technologies that alter subjectivity. Manchester University Press.
Haraway, Donna (1991). A Cyborg Manifesto. Simians, Cyborgs and Women: The Reinvention of Nature. New York: Routledge. 149-181.
Harbisson, Neil (2015). I Don’t Have Artificial Body Parts, I Have Artistic Body Parts. HuffPost. Julkaistu 12.3.2015. https://www.huffpost.com/entry/i-dont-have-artificial-bo_b_6804306
Le Breton, David (2020). Sensing The World: an anthropology of the senses (käänt. Ruschiensky, Carmen). Lontoo: Routledge.
Mankkinen, Jussi 2024. Tällaista on olla kyborgi: Neil Harbisosn kertoo, miksi hänen päähänsä on asennettu antenni. YLE. https://yle.fi/a/74-20116641
Peick, Susanne (2020). Neil Harbisson: Crossing Human Boundaries. Polis Magazin. Julkaistu 30.9.2020.
Radboud Reflects (2023). Cyborg-activist Neil Harbisson – Meet the Cyborg | Big Lecture Radboud Reflects @Inscience . Youtube. Julkaistu 6.4.2023. https://www.youtube.com/watch?v=6a96ooHxYCE
Talks at Google (2016). What’s is it Like to be a Cyborg | Neil Harbisson + More | Talks at Google . Youtube. Julkaistu 22.11.2016. https://www.youtube.com/watch?v=rRU62Csr_jI
Toop, David (2019). How Much World Do You Want? – Ambient Listening and its Questions. Music beyond airports: appraising ambient music (toim. Adkins Monty &Cummings, Simon). University of Huddersfield Press. 1–21. https://doi.org/10.5920/beyondairports.fulltext
