Kolmisen vuotta sitten Oulun taidemuseossa avautui museolehtorin paikka. Olin haaveillut tehtävästä jo useamman vuoden. Kaipasin silloin kovasti muutosta omaan työhöni: olin ollut Oulun kansainvälisen koulun kuvataiteenopettajana jo 15 vuotta. Pidin opettamisesta ja työyhteisöstäni, mutta silti minusta tuntui, että jotain muutakin olisi hyvä tehdä. Lisäksi olin väsynyt. Kuvisluokan arjen pyörittäminen oli ja on voimia vaativaa.
Hain paikkaa. Minulla oli vahva tunne siitä, että tässä on tilaisuuteni ja että tehtävä oli kuin minulle tehty. Haastattelussa pistin parastani: puhuin, ideoin ja kerroin, mitä kaikkea voisin tuoda museon pedagogiseen työhön. Olin lähes varma, että paikka olisi minun. Hakijoita oli yli 60, ja niin vain kävi, että tulin valituksi. Se oli upeaa — ja olinhan juuri täyttänyt 50.
Museon rauhaa ja uuden työn jännitystä
Muistan yhä hyvin ensimmäiset tammikuun viikot taidemuseolla vuonna 2023. Aamut olivat hitaita. Monella oli tapana aloittaa työpäivä kahvikupin ääressä, ja museolehtorikollegani Laura keitteli aamupuuroakin. Olin hämmentynyt kaikesta siitä rauhasta. Tuntui, etten meinannut herätä ja käynnistyä uuteen päivään, koska en joutunut “astumaan luokkahuoneen stagelle” enkä aloittamaan oppituntia. En joutunut heti aamusta esiintymään tai motivoimaan ketään, piti vain saada itsensä työmoodiin. Hämmennyksestä huolimatta tunsin syvää onnea ja kiitollisuutta. Olin päässyt töihin kauniiseen museorakennukseen, sain oppia uutta ja elää toisenlaista työarkea.
Museolehtorin tehtävänkuva avautui pikkuhiljaa. Työhön kuului paljon tietokoneen ääressä istumista, sähköpostien lukemista ja niihin vastaamista. Näyttelyvaihto alkoi heti toisella viikolla: pääsin seuraamaan purkua ja myös uuden näyttelyn rakentamista. Heti alusta asti nautin jokaisen uuden näyttelyn suunnittelusta ja valmistelusta. Teimme tiivistä yhteistyötä näyttelykuraattorin kanssa. Parasta olivat lukuisat taiteilijatapaamiset, joihin pääsin mukaan. Niihin menin aina innolla ja sydän pamppaillen. Tunsin aitoa intohimoa ja korkeaa motivaatiota.
Samalla kun uutta näyttelyä suunniteltiin, me museolehtorit aloimme suunnitella ryhmävierailuja koulu- ja päiväkotiryhmille sekä aikatauluttaa vierailuja ja aktiviteetteja myös senioreille. Muksuboksit olivat jo vuosia olleet Oulun taidemuseon pedatyöryhmän ylpeydenaihe, ja uusia sisältöjä lapsivieraille suunniteltiin jatkuvasti. Muksuboksi on lapsen perässä vedettävä puinen vetolaatikko, joka sisältää taidekasvatuksellisia tehtäviä näyttelyihin liittyen.
Samaan aikaan kun aloitin museolla Oulun kaupungin kulttuurilaitoksissa tehtiin brändiuudistuksia — ja niin myös taidemuseossa. Pääsin mukaan työryhmiin miettimään ja kehittämään museon uutta brändiä. Se oli innostavaa! Ajattelin myös, että minulla oli opettajataustaisena aidosti annettavaa: pystyin tuomaan pöytään koulumaailman näkökulmia. Se oli tarpeellista ja hyödyllistä, sillä koulut ovat yksi suurimmista kävijäryhmistä taidemuseossakin.
Taidetestaajat työllistävät ja palkitsevat
Taidetestaajat-kulttuurikasvatusohjelma työllistävää museolehtoreita paljon, ja Oulun taidemuseokin hakee mukaan vuosittain. Hakemuksen tekeminen oli työläs, useamman päivän urakka. Kun tieto valinnasta tuli, alkoi vierailujen aikatauluttaminen ja sisältöjen suunnittelu. Me lehtorit vedimme myös suurelta osin taidetestaajien kierrokset. Tunsin olevani vahvasti omalla alueellani: sain tehdä työtä intohimolla, kertoa kuvataiteesta, haastaa nuoria taiteellisiin pohdintoihin ja käyttää vahvaa pedagogista osaamistani. Samalla oli todella kiinnostavaa nähdä Taidetestaajat kulttuurilaitoksen näkökulmasta: kaikki se suunnittelu, valmistelu ja yhteistyön kerrokset, jotka koulun arjessa jäävät helposti näkymättömiksi.
Kiinnostavaa oli myös huomata, miten opettajienkin joukkoon mahtui heitä, jotka eivät olleet kulttuurin harrastajia, mutta olivat vierailujen sisällöistä useimmiten silminnähden vaikuttuneita. Toki oli niitäkin, jotka eivät ehkä itsekään tienneet, miten moninaisiin kuvataiteen muotoihin suhtautua tai miten olla opettajana taidemuseossa nuorten kanssa.
Museoammattilaisen työn ilot ja realiteetit
Virkavapaani kuvisopettajan pestistä oli katkolla ensimmäisen kerran kuuden kuukauden kuluttua. Osasin odottaa sitä. Edellisen vuoden aikana olin opiskellut ratkaisukeskeisen nuorisoterapeutin tutkinnon. Tein nyt terapiatyötä osittain taidemuseotyön rinnalla iltaisin ja perustin oman toiminimen. Yrityksen perustamalla sain jatkettua virkavapaata ensin vuodella ja myöhemmin vielä toisellakin.
Ensimmäisen vuoden aikana en kaivannut takaisin koulumaailmaan. Olin sujahtanut sulavasti museon elämään ja koin olevani tärkeä osa työyhteisöä. Rakastin näyttelyitä ja ihailin taiteilijoita työssään. Toisen vuoden aikana pieni ikävä alkoi kuitenkin hiipiä. Muutamat oppilaatkin kävivät minua tervehtimässä, ja sehän lämmitti mieltä.
Samaan aikaan raha- ja taloustilanne alkoi pyöriä mielessä yhä useammin. Vertailin palkkalaskelmia vuosien takaisiin perusopetuksen palkkoihini ja tunsin kasvavaa ärtymystä siitä, miten pieni museolehtorin palkka oli. Viikoittainen työaika oli 37,15 tuntia, ja välillä töitä tehtiin myös iltaisin ja viikonloppuisin. Verrattuna koulumaailmaan museoalalla on toisaalta yksi selkeä etu: ylitöitä kertyy kellokortille, yllättävän nopeastikin. Niin sanottuja saldovapaita pystyi ottamaan sopivan paikan tullen. Myös lomia saattoi jakaa vuoden ajalle itselle sopiviin ajankohtiin. Se ei kuitenkin poista sitä, että museoala on heikosti palkattu — he kutsuvat itseään “valkokaulusköyhälistöksi”. Palkkaero oli suuri: minulle jäi kuukaudessa yli 1 000 euroa vähemmän rahaa käteen.
Takaisin kuvisluokkaan
Pikkuhiljaa opetustyön houkuttelevuus alkoi kasvaa, ja oma arvostukseni palkkaustamme sekä kaikkia siihen liittyviä lisiä kohtaan näyttäytyi minulle uudessa valossa. Ymmärsin entistä selvemmin, kuinka merkittävää työtä ammattiyhdistysliike oli vuosien saatossa tehnyt. Korkeakoulutetuista museotyöntekijöistä ei ollut huolehdittu samalla tavoin. Lopulta kahden ja puolen vuoden jälkeen päätin palata takaisin kuvataiteenopettajan virkaani.
Olen monella tapaa kiitollinen. Pidän itseäni onnekkaana, että sain kokea vuodet museolehtorina — ajattelen, että se oli kuin vuorotteluvapaa opettajan työstä. Museotyökin oli vaativaa ja ajoittain stressaavaa, mutta hektisyydessä ja sosiaalisessa kuormituksessa se ei yllä lähellekään koulun arkea. Jokaiselle opettajalle pitäisi olla mahdollisuus irrottautua joksikin aikaa koulutyöstä.
Tänä lukuvuonna olen iloinnut omasta juurevasta olostani luokkahuoneessa, kokemusteni tuomasta varmuudesta ja tasapainosta. Energiaa on ollut uudella tavalla, vaikka toki iltaisin pitää palautua. Museoaikana jaksoin useammin vielä illallakin jotain sosiaalista ohjelmaa. Oppilaat ovat enimmäkseen kivoja nuoria, jotka osaavat arvostaa kuviksen mahdollisuuksia tutkia maailmaa taiteen näkökulmista. Opetustyö on kuin onkin suurimman osan ajasta ihan huippua hommaa!
……………..
Artikkelikuvassa Satu Larivaara-Heikkala Oulun taidemuseolla. Valokuvaajana Harri Tarvainen (2025)
Kirjoittajakuva: valokuvaaja Timo Heikkala (2024)
